28 Feb

Selektiivinen informaationjulkistus ja vaikuttaminen

LIITE1_21.5.2016

Pekka Virkin analyysi

Länsimaailma on tuskin toipunut Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi – mitä ilmeisimmin Venäjän tukemana – kun odotettavissa on jo uusia vaaleja ympäri Eurooppaa. Will Dunman kirjoittaa New Statesmanin artikkelissa, että hyväksi koetusta vaikuttamiskeinosta uhkaa tulla uusi normaali ja sanoo faktisesti myös, että Euroopan aika vihamielisen informaatiovaikuttamisen torjumisessa uhkaa loppua kesken.

Yhdysvaltain demokraattipuolueen aineistojen julkaisusta vastannut Wikileaks väittää sen hallussa olevan tuhansia dokumentteja koskien atlantistisen ja liberaalin Ranskan presidentinvaaliehdokas Emmanuel Macronin kampanjaa. Kyseessä voi olla osin tai täysin katteeton uhkaus, mutta mahdollisilla tiedoilla – jotka voivat pitää paikkansa tai ei – pyrittäneen joko kiristämään Macronia myönnytyksiin tai vaihtoehtoisesti ne julkaistaan optimaalisessa vaiheessa hänen kampanjansa vahingoittamiseksi. Jo nyt Macron on yritetty leimata ainakin Yhdysvaltain pankkiirieliitin ja homosalaliiton tukemaksi ehdokkaaksi.

Erilaiset vuodot kuuluvat demokratiaan. Journalistin ja viranomaistyön etiikkaan kuuluu erottaa luotettavat lähteet, verifioimattomat vihjeet ja huhupuheet toisistaan. Etenkin silloin, kun päättäjät alkavat käyttää valtaa lain suomien rajojen yli, on usein moraalisesti hyväksyttävää tuoda asia ilmi. Poliitikoista puhuttaessa voivat lailliset vuodot olla kabinettipelin estämiseksi hyödyllisiä myös muissa tapauksissa.

Vuotojen, julkaistavan informaation sekä kykyjen epäsymmetrisyys yhdistettynä tarkoitushakuiseen vaikutuspyrkimykseen ja selektiivisyyteen on kuitenkin suuri ongelma, joka ennemmin horjuttaa demokratiaa kuin vahvistaa sitä. Etenkin, jos julkaistuun tietoon on päästy käsiksi laitonta tai puolilaitonta tietä – esimerkiksi hakkeroimalla tai ystävystymällä mikrofilmausliikkeen työntekijään – kyseessä on periaatteellinen ongelma äänestäjien tasapuolisen tiedonsaannin näkökulmasta. Tällöin osa laillisesti toimivalle medialle, kansalaistoimijoille ja haastajaehdokkaille tarkoitusta vaikutusvallasta siirtyy rikollisille.

Venäjän hakkerien on epäilty Yhdysvaltain demokraattipuolueen kansallisen komitean lisäksi murtautuneen myös republikaanipuolueen järjestelmiin, mutta päättäneen jättää mahdollisesti saadun informaation julkaisematta. Mikäli näin on tapahtunut, tiedot on tuskin jätetty kassakaappiin tiedustelupalvelun hyväntahtoisuuden vuoksi. Aivan yhtä vaikea on uskoa, että Moskovan suomalaisia koskevat arkistot ovat ilman mitään syytä niin vaikeasti saatavilla kuin ovat. Suomalaisia koskevista aineistoista joitakin osia on tutkinut lähinnä historioitsija Jukka Seppinen.

 

Aktiiviset toimenpiteet ja “lähiulkomaat”

Neuvostoliitto pyrki toteuttamaan maineenmustausoperaatioita ja disinformaatiokampanjoita kaikkialla lännessä, mutta muualla kuin Suomessa Moskovan suosiolla ratsastaneet poliitikot eivät koskaan tulleet kovin merkittäväksi voimaksi eikä maita ollut institutionaalisesti sidottu Neuvostoliittoon – toisin kuin Suomi YYA-sopimuksen kautta. Niinpä sekä Suomessa että entisen itäblokin maissa on kylmän sodan päättyessä ollut merkittävät poliittiset vaikuttajaverkostot valmiina. Verkostoja on sittemmin avattu ja tehty vaarattomiksi vaihtelevalla intensiteetillä, suurelta osin tiedusteluyhteistyötä koskevan epäselektiivisen avoimuusperiaatteen myötä.

Suomessa Neuvostoliitto onnistui laajan kontaktiverkostonsa avulla luomaan tilanteen, jossa Moskovan suosiosta tuli poliitikolle välttämättömyys. Tämä johti siihen, että itätiedustelun saama informaatiovirta suomalaisvaikuttajia koskien oli valtava. Näin Moskova saattoi “kilpailuttaa” poliitikkoja. Keskeisinä osina tähän kuuluivat vuodot, disinformaation levittäminen sekä selektiivinen informaationjukistus. Suomi oli eräänlainen laboratorio itätiedustelun vaikutusoperaatioiden metodien kokeilemiseksi – täältä saatua oppia voitaisiin käyttää tilanteen mukaan myös muissa demokratioissa. Nyt laajemmassa, Kremlin kautta länsimaailman harjoittamassa vaaleihin vaikuttamisessa kyberelementti on osittain ottanut vaikuttaja-agenttien ja tietolähteiden roolin vahingollisen informaation eli ns. kompromaatin keräämisessä.

Voi perustellusti kysyä, missä määrin selektiivisen informaationjulkistuksen uhalla pelataan nyky-Suomessa. Kyberuhkien lisääntymisestä huolimatta myöskään vanhat ja uudemmat vaikuttajaverkostot eivät ole kadonneet mihinkään. Suomessa merkittäviä poliitikkoja ja heitä lähellä olevia tahoja on myös työllistynyt Venäjän pankkisektorin ja energiateollisuuden palvelukseen, mikä väkisin synnyttää erilaisia sidoksia, vaikkei laittomuuksia tapahtuisikaan. Poliittiset avustajat – esimerkiksi SDP:n puoluesihteeriksi taannoin valittu Antton Rönnholm – seuraavat Gazpromin tavoitteiden edistäjänä esimiehiään, tässä tapauksessa Paavo Lipposta. Belgiassa konsulttiyhtiötään pari vuotta pyörittänyt Rönnholm kertoi jo esittelypuheessaan, kuinka hän kirjaimellisesti on tullut kuvatuksi käsi kädessä Kalevi Sorsan kanssa jo pikkupoikana.

Kuten allekirjoittanut on tuonut aiemmin esiin, Kalevi Sorsa oli keskeisimpiä voimakkaan neuvostovaikutuksen piiriin päätyneitä kylmän sodan aikaisia poliitikkoja. Dosentti Heikki Urmaan kertomuksen mukaan Päiviö Hetemäki keskeytti 1970-luvulla hänen kirjaprojektinsa varoittamalla “todellisesta kuolemanvaarasta”, mikäli Urmas julkaisisi suunnittelemansa mukaisesti “Sorsan harratuksia” koskevan informaation. Kirjaa ei julkaistu. Valtiotieteen maisteri, lakimies Kauko Parkkinen toi esiin vuonna 2013 pitämässään esitelmässä, että vaikuttava tekijä on melko todennäköisesti liittynyt Urmaan suunnitelmaan paljastaa kertomus Kalevi Sorsan itätiedusteluyhtyksiin liittyvistä likaisista taustoista hänen työskennellessään Unescon leivissä Pariisissa.

Sorsa tosin oli ilmeisesti NKP/KGB:n luottamuksellinen kontakti osin jo varhemmin harjoitetun yhteistyön vuoksi. Pariisin vuosiensa jälkeen hänet kutsuttiin tuntemattomana yllätysnimenä puoluesihteerin tehtävään. Sorsan vastaehdokas Pekka J. Korvenheimo on myöntänyt itätiedustelun sekaantumisen puoluesihteerivaaliin. Myös hiljattain julkaistut CIA:n aineistot tukevat tätä käsitystä. Näitä arkistoja täydentävät Vasili Mitrohinin (1992, 2014), KGB-loikkari Oleg Gordievskyn (1986, 1997), Stasin (1969, 1990) ja entisen neuvostoliittolaisen dissidentin Bukovskin arkistotiedot (1980), joiden mukaan Sorsa oli KGB:n ”luottamuksellinen kontakti”, jolle KGB:n Helsingin residentuuran tuli antaa kaikkea poliittista ja moraalista tukea (1982). Nämä asiakirjalöydökset jo yksistään osoittavat, että Sorsa oli koko uransa ajan ensin KGB:n ja sitten mahdollisesti FSB:n erityisen tuen kohdehenkilö. Tällä on ollut vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.

Suomi on kylmän sodan aikaisen historiamme vuoksi erityisen haavoittuvainen liittyen perkaamattomiin itäyhteyksiin. Siinä missä Venäjä onnistuneesti kerää ja julkaisee itselleen optimaalisesti länsimaista hakkeroimaansa aineistoa, suomalaisia koskeviin informaatio-operaatioihin on olemassa  kattava aineisto jo kymmenien vuosien ajalta. Sen vaikutus ei pääty yksittäisten poliitikkojen eläköitymiseen, sillä vähintään tiettyyn rajaan saakka aineistoa voidaan aina hyödyntää myös manttelinperijöitä arvioitaessa. Tämän kaiken lisäksi Venäjä voi toki käyttää päätöksentekoomme vaikuttamiseksi kaikkia samoja työkaluja kuin muissakin Euroopan maissa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *