16 Aug

SDP:n kuningastie katkesi Neuvostoliiton romahdukseen

Kuningastie

Kauko Parkkisen vieraskynä

Aluksi vain vaalikampanjan epäonnistumisena kuitattu SDP:n romahdus saa uusia ulottuvuuksia Juhani Suomen Koivisto-kirjasta Kohti sinipunaa ja vieläkin selvemmin Alpo Rusin kirjasta Vasemmalta ohi. Niistä näkee, kuinka suurella vaivalla rakennettu imperiumi oli ja kuinka korkealta pudotus tapahtui, joten samalla voi päätellä, kuinka syvästä kuopasta olisi noustava.

Rusi kertoo, että jo ennen SDP:n tunnettua vaalivoittoa 1966 Kekkonen ja demarit olivat vuodesta 1963 alkaen ryhtyneet valmistelemaan tahoillaan sekä ulko- että sisäpoliittista muutosta, joka tulisi nojaamaan ulkopolitiikassa Paasikiven-Kekkosen linjaan ja sisäpolitiikassa keskustan ja vasemmiston hallitusyhteistyöhön. Vyörytystaktiikallaan SDP pelasi sitten keskustan paitsioon molemmilla sektoreilla, jolloin aukeni tie sen hegomonialle.

Molemmilta kirjoittajilta jää mainitsematta Sorsan uutena puoluesihteerinä 1971 saama työryhmätoimeksianto mahdollisimman monen virkapaikan vyöryttämiseksi puolueelle. Hän hoiti tehtävänsä niin tunnollisesti, että Lasse Lehtisen mukaan eräinä vuosina reilu puolet valtion viroista meni sosialidemokraateille.

Samoin on jäänyt vaille huomiota Koiviston virkakautensa jo alettua tekemä tunnustus, että hän oli tuolloin samaan aikaan uskonut kapitalismin romahtavan kymmenessä vuodessa. Usko sosialismin voittoon Suomessa ei siis ollut mistään unelmatehtaalta, vaan perustui selvään käsikirjoitukseen.

Merkittävän lisäpotkun projektille antoi 1960-luvun lopulla demarien johdolla eheytynyt SAK ja samaan aikaan SAK-vetoisesti käynnistynyt keskistetty tulopolitiikka. Sen piiriin siirtyivät monet yhteiskunnallisesti merkittävät asiat, joista keskusta jäi sivuun mutta pysyi tyytyväisenä, kun sen puheenjohtaja Johannes Virolainen sai rauhassa jakaa rahaa omilleen MTK:ssa.

Rauhanliikkeiden ja ylioppilasradikalismin rantautuessa samaan aikaan toden teolla Suomeen alkoi Rusin mukaan porvarillinen maailmankuva tai porvarillinen yhteiskuntamalli hajota vasemmistolaisen hyväksi. Tätä kehitystä Kekkonen suosi sekä valta- ja ulkopoliittista että myös maailmankatsomuksellisista syistä, ja Keskustapuolueen K-linja seurasi hoiperrellen vanavedessä.

Prahan syksyn edellä toukokuussa 1968 SDP allekirjoitti Moskovassa yhteistyöpöytäkirjan NKP:n kanssa, minkä Rusi kuittaa maininnalla, että kun Itä-Euroopassa oli aloitettu marssi pois sosialismista, Suomessa oli aloitettu marssi sosialismiin.

Nyt vallan täyteydestä puuttui enää ulkopolitiikka, jota Kekkonen johti edelleen suvereenisti tukenaan everstijunttansa. Niinpä sen valtaamiseen keskittyikin jatkossa valtaosa sekä demarien energiasta että molempien kirjojen sisällöstä.

Kirjansa julkistamisen yhteydessä Suomi toisti uutterasti, että Holkerin sinipunahallituksen motiivina oli turvata Koiviston toinen kausi presidenttinä. Aivan ilmeisesti tämä oli kuitenkin vain välitavoite, ja lopullinen tavoite oli sementoida SDP:n asiallinen yksinvalta Suomessa Neuvostoliittoon ja sen uuteen johtajaan Gorbatshoviin nojautuen. Vain näin monet muuten selittämättömät ilmiöt käyvät ymmärrettäviksi. Tähän Rusin kirja tuo merkittävää lisävaloa.

Tähän tarvittiin massiivinen monen rintaman ja taistelutantereen vyörytys, vehkeilynäytelmä, jolle tuskin on vertaa Suomen poliittisessa historiassa. Taistelutantereina olivat DDR ja Moskovan Kreml sekä Suomessa asianomaisten maiden suurlähetystöt, varsinkin saunaosastot, ja demarien koko arsenaali oli kutsuttu palvelukseen. Esikunnan muodostivat puoluesihteeri Erkki Liikanen, puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja presidentti Mauno Koivisto, vaihtelevassa järjestyksessä.

Vasemmalle kallistumisen myötä myös Kekkosen voimat alkoivat heikentyä, ja vyörytystä tuki Reporadio, jonka Jarmo Viljakainen tuoreessa kirjassaan osoittaa olleen suoraan Moskovan propagandaväline.

Kirjansa julkistamisen yhteydessä Suomi sanoi Koiviston olleen suorastaan ihastunut Gorbatshoviin. Ehkä enemmän oli kuitenkin kyseessä ihastuminen lähellä häämöttävään täydelliseen valtaan. Nyt näytti olevan mahdollisuus myös todella ison ympyrän sulkeutumiseen. Olihan SDP Neuvostoliiton syntyessä sisäisen taistelun  bolshevikeille hävinneiden menshevikkien perinnön kantaja, minkä Tanner jo muistelmissaan oli kertonut kerran maininneensa isäntiään Moskovassa kätellessään. Nämä suhtautuivat siihen kaikkea muuta kuin huumorilla, ja myöhemminkin tämä seikka on tuotu venäläismuistelmissa esille SDP:n huonoja itäsuhteita selittävänä tekijänä.

Mutta nyt oli tarkoitus häivyttää tuo vanha juopa ja liimautua NKP:n kylkeen kuin siamilainen kaksonen. Pitävä napanuora rakentui Sosialistisesta Internationaalista, jonka aseidenriisuntaryhmän puheenjohtajana Sorsa piti tiivistä yhteyttä Moskovaan antaen sekä etu- että jälkikäteisinformaatiota käsiteltävissä asioista myös asiakirjojen muodossa. Tämä nosti hänet Moskovan arvoasteikossa jopa tunnetun rauhanaktivistin, Ruotsin Olof Palmen ohi.

Suomi kuvaa yksityiskohtaisesti kilpailua Moskovan suosiosta, missä oli tarpeen sekä aktivoida omia suhteita että sulkea Väyrysen johdolla jälleen aktivoitunut kepu niiden ulkopuolelle. Monista ponnisteluista huolimatta SDP ei kuitenkaan saanut Gorbatshovia vieraakseen, vaan sai tyytyä hänen kakkosmieheensä Ligatshoviin vuonna 1986. Vierailu herkisti isännät niin, että yhteisessä lopputiedonannossa julistettiin yhteneväisiä näkemyksiä sodan ja rauhan kysymyksissä ja syytettiin vain lievästi verhottuna Yhdysvaltoja kilpavarustelusta. Keskustelujen ilmapiiriä kuvattiin jopa toverilliseksi, mitä sanonta ei aiemmin ollut NKP:ssa koskenut minkään valtakunnan menshevikkejä.

SAK tarjosi tukipalveluja DDR:n tunnustamisasiassa, mistä tuli keskeinen kampituskohde Kekkosen ulkopolitiikkaa vastaan. Se antoi huhtikuussa 1968 yhteisen julkilausuman Neuvostoliiton ay-liikkeen kanssa Saksojen tunnustamiseksi ja sen edustajaksi DDR:n tunnustamiskomiteaan tuli sittemmin järjestön lakimies Tarja Halonen. Seuraavana vuonna Helsingistä oli Stasin mukaan tulossa tunnustamisliikkeen keskus maailmassa.

SDP:n 31. puoluekokouksen aikoihin 1978 Halonen esitti ohjelmallista yhteistyötä SKP:n kanssa. Esitys ei mennyt läpi puoluekokouksessa, mutta se hyväksyi ulkopoliittisen linjauksen, joka vei puoluetta lähemmäs sosialististen maiden linjaa.

SDP oli Rusin mukaan 1977 myös omaksunut itäeurooppalaisen ihmisoikeuskäsityksen, mistä syystä se ei tukenut Suomen jäsenyyspyrkimystä Euroopan Neuvostoon, jota Jacob Söderman piti neuvostovastaisuuden linnakkeena. Jo vuonna 1972 mm. Erkki Liikanen ja Ulf Sundqvist olivat allekirjoittaneet kommunistiedustajien aloitteen “Rauhaa suojaavan lain säätämisestä”. Sen mukaan väärät mielipiteet oli siivottava pois julkisuudesta vaikka poliisivoimin.

Tsernobylin jälkeen 1986 Liikanen kritisoi NKP:n keskuskomiteassa ankarasti läntisiä joukkoviestimiä niiden harjoittamasta onnettomuuden tiedotuksesta ja esitti niiden neutralisoimista, koska niiden toiminta oli “yhä vaarallisempaa niin poliittisesti kuin moraalisestikin”.

 

Taistelu ulkopolitiikan linjasta

Rusi katsoo Suomen harjoittaneen 1980-luvun alussa samanaikaisesti kahta ulkopoliittista linjaa: toisaalta Kekkosen ja ulkoministeri Väyrysen johtamaa virallista ulkopolitiikkaa ja toisaalta Sorsan SDP:n puheenjohtajana ja Sosialistisen Internationaalin aseidenriisuntaryhmän johtajana edustamaa. Voimainkoetus näiden linjojen välillä tapahtui taistelupareittan Koivisto-Kekkonen ja Sorsa-Väyrynen.  Näistä ensin mainittu pysyi pitkään pinnan alla, kunnes se keväällä 1981 putkahti pintaan paljastaen samalla Kekkosen voimien heikentymisen, mikä antoi Koivistolle yliotteen.

Molemmat kirjantekijät ovat kuitenkin sivuuttaneet tämän ottelun dramaattisen huipentuman ja samalla loppunäytöksen Kultarannassa 21.7.1981. Kohta sen jälkeen Kekkosen henkinen selkäranka näyttää murtuneen, ja kuusi viikkoa myöhemmin hän oli työkyvytön.

Kahdesta paikalla olleesta vain toinen on elossa, mutta hänen suunsa ja paperinsa ovat suljetut, ja tieto rajoittuu siihen, mitä hän tuo esille pikamuistelmissaan Politiikkaa ja politikointia 1978-81. Se ilmestyi hänen toisen kautensa alussa ja sisälsi tuosta invaasiosta Koiviston oman muistion, jota analysoimalla voi päätellä monenlaisia asioita.

Uusien tietojen valossa tuo monimielinen muistio, joka aikanaan näytti yksittäiseltä episodilta, näyttää asettuvan paikalleen palapelissä. Toverukset Koivisto ja Sorsa olivat tulleet yhtä matkaa Sosialistisen Internationaalin kokouksesta, ja vierailun muodollinen tarkoitus oli siitä raportointi, mutta todellinen syy oli Eino Uusitalon ehdotus Kekkosen uudeksi jatkokaudeksi ja sen aiheuttama säikähdys. Nyt on syytä kysyä, kertoiko rehvakkaasti esiintynyt Koivisto heikentyneelle Kekkoselle myös sen, miten SDP järjestön siivellä aikoo ratsastaa sisälle Kremlin porteista? Veikö se Kekkosen käsistä hänellekin rakkaan vallan viimeisen säikeen?

Kekkosen poistuttua näyttämöltä myös Koivisto saattoi keskittyä Väyrysen “suitsimiseen”, kuten kerän purkamisen jo tammikuussa 2006 aloittanut Ylen A-piste paljasti Liikasen kertoneen Kremlissä toukokuussa 1986. Näin ohjelma samalla sinetöi oman lakkauttamisensa. Vuotta myöhemmin suitsiminen sitten toteutettiin raivaamalla tie Holkerin sinpunahallitukselle  ns. porvarisopimuksen kaadolla.

Hyvää sivustatukea demarit saivat Jukka Tarkalta, joka vuonna 1989 Ahti Karjalaisesta kirjoittamassaan kirjassa leimasi Väyrysen maanpetturiksi.

Koivisto sen sijaan kantoi edelleen Tamminiemen pesänjakajat -pamfletista saamaansa nuhteettoman yksinäisen sheriffin leimaa, johon kaikki kähmintäepäilyt kilpistyivät. Mutta Rusi kirjoittaa, ettei Koivisto “ainakaan muistelmissaan moiti edeltäjäänsä tästä asioiden hoitokulttuurista”.

Ei hän todellakaan moiti muistelmissaan, mutta heti tuoreeltaan Koivisto luki sille suorastaan jyrisevän tuomion. Kirjoitin tästä vuonna 1994 ilmestyneessä pamfelissani Totuuden viimeiset hetket lyhyen kuvauksen:

“Koivisto ryntäsi tv:hen vahva adrenaliiniannos suonissaan ja tuomitsi sekä Väyrysen  että  Kekkosen toimet mistään piittaamattomaksi peliksi. Lisäksi hän vakuutti, että kerrotun kaltaisia kontakteja ei voitu pitää maan tapana, mutta sellaisia kyllä esiintyi.”

“Väyrynen sanoi tuolloin tuoreeltaan lehdissä, että kyseessä oli murhayritys, tarkoittaen ensi sijassa poliittista murhaa.”

Muistelmissaan Koivisto ei enää voinut toistaa moitteitaan, koska sillä välin musta oli muuttunut valkoiseksi. Vuonna 1992 ilmestyneissä muistelmissaan Tehtaankatu 1 neuvostodiplomaatti Aleksandr Gorbunov oli kertonut, että Koivisto oli itse varsin aktiivisesti seurustellut Vladimirovin kanssa jo 1960- ja 70 -lukujen taitteesta lähtien mm. omassa keittiössään viskilasin äärellä.

Koivisto päivitti sitten tilanteen Paasikivi-seuran kokouksessa marraskuussa 1993, jolloin hän kertoi, että puoluelinja oli todella ollut olemassa myös hänen aikanaan ja että se oli huomattavasti helpottanut asioiden hoitoa. Toimittaja Unto Hämäläinen kuvasi Helsingin Sanomissa, miten kuulijat seurasivat esitystä henkeään pidätellen mutta nielivät sen vähin äänin.

Rusi kertoo myös, että Koiviston kaudella julkisuudessa syntynyt kuva KGB:n otteen heikentymisestä on väärinkäsitys ja johtui siitä, että KGB:n toimintamahdollisuuksia paransi Koiviston Supolle antama ohjeistus. Lisäksi Koivisto torjui systemaattisesti KGB- ja Stasi-loikkareiden välittämät vihjeet suomalaisista.

Kun Väyrysen harteille oli vielä saatu vyörytettyä syntipukin rooli idänkaupassa, jonka kriisiä hän oli pyrkinyt ehkäisemään vastoin demarien kantaa, oli viimeinenkin kotimainen este suitsittu, ja yksinäinen sheriffi ratsasti jo Kremlin porteilla. Mutta ne eivät auenneetkaan, vaan portinpielet kaatuivat yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Se tuli niin yllättäen, että jopa Sorsan Tampereelle puuhaama Sosialistisen Internationaalin suuri show peruuntui. Jäi näkemättä, olisiko se samalla ollut SDP:n ja NKP:n historiallisen liittoutumisen juhla.

Pahoja enteitä oli tosin saatu jo sitä ennen. Janajevin kopla oli tehnyt vallankaappausyrityksen, mikä pakotti Gorbatshovin pakenemaan muutamaksi päiväksi maaseudulle, mutta toiveajattelu sumensi Koiviston arvostelukyvyn, niin että hän oli täysin “pihalla” tapahtumista.

Koivisto selitti amerikkalaistoimittajille, että tämä oli vahvistanut Gorbatshovin asemaa. Ja Helsingin Sanomien haastattelussa 24.9.1989 hän torjui mahdollisuuden kaikkiin  niihin keskeisiin muutoksiin, joita Itä-Euroopassa oli tapahtuva aivan lähikuukausina: NKP:n yksinvallan menetys, Neuvostoliiton hajoaminen, kommunismin luhistuminen sekä uusien kansallisvaltioiden nousu Itä-Euroopassa.

Parin sanan vastauksissa ainoa myöntävä koski Gorbatshovin mahdollisuutta nostaa Neuvostoliitto taloudellisesti jaloilleen. Kuvaavasti Gorbatshov sitten vallasta syrjäytettynä perusti Neuvostoliittoon sosialidemokraattisen puolueen, mutta sen kannatus jäi alle prosentin.

 

Sisältökin oli parasta ennen

Mutta pohja petti myös sisältä päin, kun teollisen yhteiskunnan tarpeisiin luotu marxilainen kollektiivinen ihmiskuva oli jo vanhentunut, eikä se vastaa ihmisen todellista olemusta, kuten Tommy Hellsten kirjassaan Uhanalainen ihminen toteaa. Voi sanoa, että se on vieras suomalaiselle identiteetille. Se soveltuu mainiosti kollektiivisen voiman tarpeisiin tupokoneistossa ja teollisuuden työvoimaksi, mutta ei palveluyhteiskunnan yksilöllisyyteen.

Nämä substanssikysymykset vain jäävät paljolti kummankin kirjoittajan ulottumattomiin, Rusilla jo aiheen vuoksi ja Suomellakin niillä on vain sivurooli. Suuri puute on, että kumpikaan kirjoittaja ei näytä tuntevan Erfurtin ohjelmaa, millä nimellä Karl Kaytskyn marxilaisuuden katekismukseksi kirjoittama kirja suomennettiin 1907. Se oli luotu samannimisessä kaupungissä 1891 Saksan sosialidemokraattien vaaliohjelmaksi.

Rusi tosin siteeraa Sorsan sanoja DDR:n puolue-edustajan kanssa, kun tämä mainitsee Suomen työväenpuolueiden saaneen ohjelmasta “suuria impulsseja”, mutta ilmaus on kovin lievä. Tosiasiassa SDP on edennyt varsin tarkoin sen käsikirjoituksen mukaan, eikä suomalaista sosialidemokratiaa oikeastaan voi ymmärtää tuntematta ohjelmaa. Suoraan sieltä selittyvät mm. taistelu työehtosopimuksista ja työsuojelusta, samoinkuin puolueen käsitykset maataloudesta ja yritystoiminnasta.

Ohjelman mukaan tavoitteena oli valtiovallan hankkiminen työväenluokan käsiin, mikä tavoite vahvistettiin Pälkäneellä – kuvaavasti Harhalan koululla – Prahan tapahtumien jälkeen marraskuussa 1969 pidetyssä puolueen radikaalisiiven neuvonpidossa. Se sisältyi Ulf Sundqvistin kirjoittamaan ns. pälkäneläisten julkilausumaan, ja Paavo Lipponen suositteli alustuspuheenvuorossaan “yksinkertaisesti siirtymistä työväenvaltaan”. Rusi toteaa hänen jättäneen keinot avoimiksi.

Ryhtyessään venäläisten asiamieheksi kaasuputkiasiassa Lipponen on nyt tavallaan palannut toista tietä nuoruutensa harrastusten pariin. Pääministeri Vanhasen mukaan on hyvä, että hän teki sen julkisesti eikä siis ryhtynyt salaiseksi asiamieheksi.

SDP:n valtaa on pitkittänyt se, että porvarillisilla puolueilla ei ole mitään Erfurtin ohjelman kaltaista johdonmukaista agendaa.

Suomen kirjaa on vähätelty puuttuvien lähdeviittausten vuoksi, mutta tämä veruke ei päde Rusin kirjaan. Kuitenkaan media ei näytä uskaltavan tarttua vakavasti hänen tunnontarkasti penkomaansa tunkioon. Ehkä löyhkä pelottaa. Suhtautuminen noudattaa suomettumisen kauden turvallista mallia: hartiat lysyyn ja hiljaa. Jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikasta on jo esitetty presidenttiehdokkaaksi.

Lokakuussa 1991 eduskunnan silloinen puhemies Ilkka Suominen sanoi Kalevi Sorsan muotokuvan paljastustilaisuudessa: “Kun Suomen viime vuosikymmenten poliittista historiaa kirjoitetaan, nousee Kalevi Sorsan persoona ainutlaatuisen vahvasti esiin.” Nämä profeetalliset sanat ovat nyt käyneet toteen.

Moni hankkeen puuhamiehistä ja myös mm. taustajoukkona olleista taiteilijoista voisi tehdä ihmiskokeita itsellään: pystyykö lukemaan Rusin kirjan ja tekemään sen tuntematta häpeää. Jos pystyy, on syytä huoleen.

Paljastusten jälkeen on luonnollista, että on alkanut jälkien peittely. Osku Pajamäen kirjassa Ahne sukupolvi demarien vyöryminen asemiin on taitavasti häivytetty koko ikäluokan massaan ja syyksi. Kirjan oikeampi nimi voisi olla esimerkiksi Vallalle ahne puolue. Taustatukea on antanut kiireellä kokoon kyhätty halpakirja Suuret ikäluokat luokkakuvassa, toisena tekijänä SDP:n entinen puoluesihteeri. Se osoittaa ennen muuta tekijöiden olleen hyviä aineekirjoittajia kouluaikanaankin. Mutta mediaan ne upposivat paljon Rusin ja Suomen kirjoja paremmin.

Teksti on lyhennetty versio valtiotieteen tohtori, lakimies Kauko Parkkisen artikkelista, joka on aiemmin julkaistu hänen kirjassaan Hyvästit muumimaalle – jälkeen turbulenssin.

Editointi ja lyhennykset: Pekka Virkki

Kuvien oikeudet:

By SDP – [1]. Muutettu SVG:ksi., fair use, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=457694

By Madden, reworked by F l a n k e r – Own work from Image:Soviet Hammer and Sickle and Earth.svg and Image:Soviet coat of arms.svg. It was then corrected and is believed to be close to official version, for example, one from the 3rd ed. of the Great Soviet Encyclopedia, available online here, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=926877

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *