12 Jul

Lustraatio, Suomen turvallisuus ja ulkopoliittisen analyysin sudenkuopat

SGYM

Jukka Mallisen ja Pekka Virkin analyysi

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua on usein kutsuttu epäselväksi ja varovaiseksi, kylmän sodan asenteista kärsiväksi, jankkaavaksi tai pintapuoliseksi. Mikään leimoista on tuskin syntynyt aiheetta. Stereotypia rehellisestä ja suorasanaisesta pohjoisesta kansasta ei ole pitänyt paikkaansa ainakaan silloin, kun puhutaan itänaapurista. Päätään on vaikuttanut sen sijaan nostavan liiankin kanssa perisuomalainen vaatimattomuus.

Miten sitten pitäisi puhua, ja kenen? Ketkä keskustelua käyvät tällä hetkellä? Seuraavassa esitetyistä henkilöistä useilla on ollut hyvin läheiset todistetut kontaktit KGB:n ja sen filiaalipalveluiden kanssa. Olisi vähintään hyvä tietää, mikä näiden suhteiden tila on nykyään. Kaikki eivät lopettaneet yhteydenpitoa Neuvostoliiton romahdukseen. Onko niin, että itse asiassa avoin keskustelu turvallisuuspolitiikkamme vaihtoehdoista on itsessään yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta lisäävä tekijä?

176px-Heikki_Talvitie

Ulkopoliittisen keskustelun kehitys

Ukrainan tilanteen eskaloituessa heräsivät sosiaalisen median kommentaattorit tavalla, johon ei maassamme ole totuttu. James Mashirista ja Janne “Rysky” Riiheläisestä tuli puolijulkkiksia, jotka joutuivat roolinsa vuoksi myös selkeän häirinnän kohteeksi. Jo aiemmin keskustelua oli omasta näkökulmastaan herätellyt The Ulkopolitist -blogi, jonka edustajana Matti Pesu vei terveiset jopa tasavallan presidentin Kultaranta-keskusteluihin.

Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja tasavallan presidentti päätti kutsua puoluejohtajat kylään. Keskustelu rauhoittui, mutta toisaalta siitä oli kehittynyt lyhyessä ajassa melko vakiintunut osa suomalaista kybertodellisuutta. Tästä osoituksena voidaan nähdä Riiheläisen Helsingin Sanomiin kirjoittama Turvallisuuspolitiikan korkeajännitys -blogi, joka tosin alkuvuodesta 2016 lopetettiin.

Riippumatta siitä, mikä on tapauksen taustalla, symbolisesti signaali on hälyttävä: ei kyselyitä, ei analyysejä. Poliittinen johto toimii, kuten parhaaksi näkee. Silmiinpistävää on, että Riiheläinen oli ennen blogin sulkemista varsin voimakkaasti perännyt Suomen linjan selkiyttämistä. Valopilkkujakin tosin löytyy: The Ulkopolitist keräsi varsin onnistuneesti joukkorahoituskampanjassa varoja toimintansa laajentamiseksi.

220px-Moscow_05-2012_Kremlin_22

Ketkä käyvät keskustelua?

Jos kansalaiskeskustelu on käytännössä enemmän tai vähemmän rajoitettua, muotoutuu myös sen sisältö väistämättä erilaiseksi. Suomessa perinteisesti “luvallisia” foorumeita ovat olleet sinänsä tasokkaat Paasikivi-seurojen osastot ja virkamiesten sekä valikoitujen akateemisten tutkijoiden keskinäiset kerhot, joissa käydystä debatista valuu medialle sen verran kuin niiden toimijat haluavat antaa julki.

Eräs uusista potentiaalisista toimijoista näyttäisi olevan kesäkuussa 2015 perustettu Suomen Geopoliittinen Seura ry. Yhdistyksen kotisivujen mukaan sen tarkoituksena on “Suomea koskevan geopoliittisen tutkimuksen, keskustelun ja tietämyksen edistäminen.”
Lisäksi kerrotaan, että seura voi järjestää “esitelmätilaisuuksia, seminaareja ja muita vastaavia tilaisuuksia, harjoittaa julkaisutoimintaa sekä ylläpitää yhteyksiä kansainvälisiin ja kotimaisiin järjestöihin, tutkimuslaitoksiin ja yliopistoihin sekä elinkeinoelämään ja muihin organisaatioihin, joille geopolitiikka on tärkeä teema.”

Seuran hallituksen kokoonpano on kuvaava. Tällä ei ole tarkoitus sanoa, että kyseessä olisi minkään tahon bulvaani tai että toiminnassa olisi välttämättä mitään sellaista, mitä ei virallisesti lausuta. On kuitenkin oireellista, mikäli “legitiimien” keskustelijoiden joukko sisältää lähinnä tiettyä sukupolvea edustavia, samankaltaisen urakehityksen ja kontakteja omanneita herroja.

Seuran puheenjohtajaksi kerrotaan Pekka Visuri ja varapuheenjohtajaksi Heikki Talvitie. Muut hallituksen jäsenet ovat Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander ja Risto Volanen. Lähemmin tarkastellessa huomaa yksipuolisen ikärakenteen lisäksi melkoisen yksipuolisia asenteita seuran agendaan liittyen. Joukosta ainoastaan Hellenberg, Herlin ja Meinander eivät ainakaan selkeästi ole ns. “kylmän sodan veteraaneja”.

Puheenjohtajiston molemmat jäsenet ovat tulleet tunnetuksi hyvin innokkaina sotilaallisen liittoutumattomuuden puolestapuhujina. Etenkin Moskovassa suurlähettiläänä pitkän uran tehnyt Talvitie on korostanut Suomen ja Venäjän erityissuhdetta. Hän on toiminut muun muassa Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtajana ja vastaanottanut Putinilta Venäjän valtion Ystävyyden kunniamerkin.

Anders Blom puolestaan on idänkauppaan keskittyvän konsulttiyritys Eurofactsin toimitusjohtaja. Häntä on usein kuvailtu Ilkka Kanervan hengenheimolaiseksi, joskin menneen Kremlin myötäilyssä pidemmälle nuorena Kokoomuksessa toimiessaan. Jo lukiolaisena hän voitti YYA-sopimuksen merkitystä käsitelleen valtakunnallisen kirjoituskilpailun.

Blom on kertonut Heikki Saarelle tavanneensa marraskuussa 1976 Turussa ystävyysvaltuuskunnan, jonka johtajasta Gennadi Tkatsevista tuli hänen tärkein kontaktinsa. Tämä Komsomolin Leningradin-osaston puheenjohtaja työskenteli huoneessa, jonka seuraava haltija oli nykyinen Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Jaakko Blomberg eteni ulkoministeriön apulaispäälliköksi Koiviston valtaannousun aikoihin vuonna 1982 ja käytti sittemmin merkittävää nimitysvaltaa ministeriössä. Jaakko Kalela puolestaan on tehnyt pitkän uran presidentin kansliassa, aina Kekkosen ajoista saakka. Hän piti tehtävässä ollessaan yhteyttä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n kanssa ja toimi myös sen “kuiskaajana” kanslian suuntaan. Esimerkiksi vuonna 1974 nimenomaan Kalela välitti Tehtaankadulta Valentin Kossovin toivomuksen, että Kekkonen toimisi “Sorsan aseman nostamiseksi”. Nykyään tiedämme jo hiukan tarkemmin raadollisesta demareiden vyörytyksestä, jolla puolue ohitti Kekkosen käyttämällä alun perin hänen oman valtaannousunsa varmistanutta “ulkopoliittista asetta”.

Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen pääministeriaikaisena valtiosihteerinä toiminut kylmän sodan ajan veteraani Risto Volanen on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi muun muassa ansiokkaasta toiminnastaan tapaninpäivän tsunamin aikana, kun virkamiehille ja poliitikoille ei juuri muutoin kiitoksia jaettu. Tämän lisäksi hän on aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija ja Nato-jäsenyyden vastustaja.

Volanen onkin kertonut tiuhaan päivitettävässä blogissaan olleensa Ukrainan tapahtumien kriittisissä vaiheissa tiiviissä yhteydessä Timo Hellenbergin kanssa. Tämä Kiovassa pitkään asunut konfliktitutkija on työskennellyt mm. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Ilkka Herlin on Cargotecin suuromistaja ja Koneen johdossa pitkän uran tehneen Pekka Herlinin poika. Suomen Kuvalehti kertoi vuonna 2008 hänen olevan Keskustan jäsen. Artikkelin mukaan hän on kuulunut puolueen keskeisiin taustavaikuttajiin Venäjä-kysymyksissä. Hänen näkyvimmäksi puoluetehtäväkseen kerrotaan Anneli Jäätteenmäen vaalikampanjan vetäminen vuonna 2003.

Henrik Meinander puolestaan työskentelee Helsingin yliopiston historian professorina. Hänen kirjoitustensa yleinen sävy ja näkökulma vaikuttavat ainakin maallikkolukijan silmiin aivan toisenlaisilta kuin muiden hallituksen jäsenten. Meinander väitteli tohtoriksi vuonna 1994 ja työskenteli ennen professuuriaan mm. Mannerheim-museon intendenttinä.

Pienen, mutta varsin aktiivisen oloisen Suomen Geopoliittinen Seura -nimellä kulkevan Facebook-ryhmän jäsenenä on ollut Volasen lisäksi myös Paavo Väyrysen uuden Kansalaispuolueen vaikuttajia. Ryhmän mahdollista muodollista yhteyttä yhdistykseen ei kuitenkaan ole voitu varmistaa.

118px-Erkki_Tuomioja_2015

SG-seuran hallituksen jäsenistä ainakin Talvitie toimii myös entisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan perustamassa Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksessä. Sen tarkoituksena on “myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa.” Yhdistyksen yhteistyökumppaniksi ilmoitetaan muiden muassa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti.

Valtakunnalliseen julkisuuteen yhdistys nousi, kun Ilta-Sanomat kertoi Tuomiojan järjestelleen Helsinkiin suunniteltua konferenssia yhteistyössä venäläishistorioitsijoiden kanssa yllättävällä Moskovan-matkallaan. Tähän liittyvä tiedotus herätti hämmennystä, sillä rivikansanedustajana jo pitkään toiminut Tuomioja tapasi vierailun aikana ulkoministeri Sergei Lavrovin. Eduskuntatiedotus kertoi asiasta kuitenkin vasta vierailua edeltävänä päivänä.

Heikki Talvitie on toiminut yhdistyksessä sekä vuosien  2015 että 2016 hallituksen jäsenenä, kuten myös Helsingin Sanomien päätoimittajana pitkän uran tehnyt Janne Virkkunen. CMI-rauhanvälitysjärjestön johtaja Tuija Talvitie on pysynyt hankkeessa mukana Henrik Meinanderin toimiessa toista vuotta yhdistyksen toiminnantarkastajana. Tämän vuoden alusta mukaan on tullut mm. Suojelupoliisin hovihistorioitsija Kimmo Rentola.

On mielenkiintoista pohtia, mihin näitä foorumeita tarvitaan. Tietenkin lähialueemme kiristyvä turvallisuustilanne herättää uudenlaista kiinnostusta monenlaisia sitä liippaavia kysymyksiä kohtaan. Järjestöjen toimijat ovat kuitenkin sellaisia, joille tällainen kiinnostus on ollut – tai ainakin olisi pitänyt olla – jatkuvaa.

On huomionarvoista, että Virkkusella on myös taustaa pyrkimyksistä vaientaa suomalaisten itätiedusteluyhteyksiä koskevaa keskustelua: kun toimittaja Harri Nykänen haastatteli haastatteli Suojelupoliisia johtanutta Eero Kekomäkeä syksyllä 1993 saatuaan tiedon Matts Dumellin vakoilutapauksesta, löysi hän myös yhdeksi tietolähteekseen erään mikrofilmausliikkeen entisen työntekijän. Työntekijä oli päästänyt vuonna 1973 Jaakko Laakson yöllä firmaan kuvaamaan Perustuslaillisen kansanpuolueen kannattajaluetteloa.

Virkkunen ilmoitti, ettei Laakson toiminnasta kertovaa artikkelia julkaista. Siinä ei kuulemma ollut edes mitään uutista. Nykänen lähetti tämän jälkeen artikkelin Ilta-Sanomien päätoimittajalle, joka julkaisi sen. Virkkunen hermostui ja Nykänen sai talon juristien laatiman kirjallisen varoituksen. Pian Virkkunen kuitenkin ilmoitti, että juttu julkaistaan sittenkin. “Koiviston hoviksi” Helsingin Sanomat oli ristitty jo ennen Virkkusen päätoimittajakautta.

193px-Putin-portraits-1614

Lähivuodet – turbulenssi ja uusi normaali?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta lähivuodet näyttävät kriittisiltä. Blogisti Riiheläinen esitti 18.1.2016 julkaisemassaan tekstissä spekulaation, jonka mukaan seura saattaisi hääriä Matti Vanhasen presidenttihaaveiden taustalla.

Riippumatta siitä, mitä tästä spekulaatiosta ajattelee, presidentinvaali tulee todennäköisesti olemaan mielenkiintoisempi kuin äkkiseltään kuvittelisi. Vaikka istuva presidentti olisi ehdolla ja tulisi valituksi, muut ehdokkaat voinevat vaikuttaa mahdollisesti paljonkin hänen linjauksiinsa kampanjan aikana. On hyvin todennäköistä, että myöntyväisyyslinjalle yleisesti kallistuvat sosialidemokraatit ovat kisassa ns. kuninkaantekijänä. Kokoomuksen linjakin vaikuttaa hämärtyvän entistä enemmän eikä selkiytymistä liene luvassa ainakaan lähikuukausina. Paavo Väyrynen on puolestaan jo ilmoittautunut Niinistön tukimieheksi.

Seuraavien eduskuntavaalien turvallisuuspoliittisen pakan saattaa sekoittaa Väyrysen uusi Kansalaispuolue. Blogisti Mikko Laakso pohtikin jo, onko kyseessä peräti hybridivaikuttamisen keino.

Laakso perustelee epäilyksensä oikeutuksen vakuuttavasti ja yksityiskohtaisesti esittäen myös historiallisia analogioita viitaten ex-puoluesihteeri, tietokirjailija Jarmo Korhosen kommentteihin. Hän ennusti Ilta-Sanomissa Suomen poliittisen kentän muuttuvan ja muutoksen liittyvän Venäjään.

“Nyt tulee sitten yksi poliitikko, joka on selvästi erilainen kuin muut. Mitä se Timo Soinikin tekee, kun pitäisi linjata, erotaanko eurosta vai ei? Soini on hallituksen panttivankina. Ja Väyrynen sanoo, että ulos vaan eurosta ja 30-40 prosenttia suomalaisista on samaa mieltä.”

Kun Neuvostoliitto hajosi tuli, seurasi (sic) 20 vuoden rauhallinen jakso, mutta nyt se on ohi. Tämä tekee sen, että kaikkien puolueiden on mietittävä strategioitaan, miten Venäjään asennoidutaan.

Kannattaa muistaa, että kun YYA-sopimus todettiin lakanneeksi joulukuussa 1991, niin vain puolitoista kuukautta myöhemmin päätettiin presidentti Mauno Koiviston johdolla, että haetaan EU-jäsenyyttä. Nyt ollaan ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen, että millä puolueet hakevat kannatuksensa ja siinä on sitten Väyrysen kansallinen suomalaispuolue.”

Korhonen ennustaa – ymmärrettävästi – puolueen hajottavan keskustaa. Loogista olisi, että myös perussuomalaisten ääniä valuisi Väyryselle.

“Riitahan tulee vasta 2018, kun eduskuntavaalien listoja ryhdytään panemaan kasaan. Silloin sadoissa keskustajärjestöissä on riita päällä, kun pitäisi erottaa ne Väyrysen listalle menijät.”

Ratkaisevaa ei olekaan Väyrysen puolueen kannatus, vaan se, kuinka sen olemassaolo kokonaisuudessaan vaikuttaa seuraavan eduskunnan voimasuhteisiin ja toisaalta muiden, etenkin kilpailevien puolueiden linjaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka lienee uuden puolueen kärkiteemoja, joten kilpailevien puolueiden johtajat saattavat kokea entistä enemmän painetta myöntyväisyyslinjalle siirtymiseen – toisaalta jakolinjan merkitys voi kasvaa ja siitä voi tulla juuri se erottava tekijä, jolla keskustelussa pyritään profiloitumaan.

logo

Suojaudutaan avoimuudella

Venäjä käyttää vanhoja verkostojaan etujensa ajamiseksi ja rakentaa koko ajan uusia niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Suomen ainutlaatuinen “ystävien” verkosto, jonka muotoutuminen saavutti huippunsa 1980-luvulla, on omiaan mahdollistamaan maamme käyttämisen Venäjän etujen ajamiseen läntisessä yhteydessä. Poliittiset näkemyserot kuuluvat demokratiaan, eikä niiden sallimisesta tule koskaan tinkiä.

Sen sijaan epäterveiden ilmiöiden, kuten tiiviiden tiedusteluyhteyksien, jotka näihin voivat vaikuttaa, paljastaminen on hybridivaikuttamiselta suojautumiseksi ensiarvoisen tärkeää. Tähän tarvitaan lustraatiota, jonka toteuttamista maassamme on jatkuvasti pyritty lykkäämään. Myös Suomen on Euroopan unionin jäsenenä otettava asiassa jatkossa aiempaa selkeämpi kanta Naton ja EU:n yhteisjulistuksen myötä.

Jukka Mallinen
Kirjailija

Pekka Virkki
Yrittäjä, toimittaja

Kuvien oikeudet:

By Cako, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1421459

By jgaray – Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By jgaray – Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By Ppntori – Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39489226

By Ppntori – Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39490014

By A.Savin (Wikimedia Commons · WikiPhotoSpace) – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21409462

By Vladimir Menkov – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1315730

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *