23 Jun

Jatkamme dokumenttien julkaisua: Ilkka-Christian Björklund selostaa Pohjoismaista yhteistyötä Stasille

13315393_1540420349601169_5294556878347131628_n
DDR:n Helsingin suurlähetystön keskustelumuistio (15.3.1976) käsittelee SKDL:n kansanedustaja Ilkka-Christian Björklundin keskusteluja DDR:n edustuston lähetystöneuvos Hans Joachim Kahlmayerin ja lähetystösihteeri Peter Grimmin kanssa Pohjoismaiden neuvoston istunnosta, joka pidettiin 29.2.-4.3.1976.

Kahlmayer oli Stasin Helsingin resudentuuran päällikkö 1973-77, ”Werner Lange”, erityiskomennuksella ollut eversti (rekisterissä XV/2059/73). Myös hänen puolisonsa Christa oli vuodesta 1960 MfS:n eli Stasin palveluksessa (rekisterissä XV/1093/62). Viimeksi mainittu yleni myöhemmin kapteenin arvoon. Peter Grimm oli Stasin apulaispäällikkö, ”Münzer”.

Stasin aseman päälliköllä sai olla vain 3-4 huippukontaktia, joista Björklund oli mitä ilmeisimmin yksi tärkeimmistä, koska tilaisuudessa oli paikalla kaksi Stasin johtoupseeria. Björklund toimitti Pohjoismaiden neuvoston aineistoa ja selosti tyhjentävästi kokouksen annin. Vuonna 1992 hän kertoi itse Helsingin Sanomissa yhteydenpidostaan Kahlmayerin kanssa.

Grimm yritti värvätä vuonna 1974 Helsingin Sanomien toimittajan, vaikka Stasilla oli Helsingissä periaatteessa värväyskielto. Tätä ei kuitenkaan aina noudatettu. Marraskuussa 1976 Kahlmayer isännöi Markus Wolfin salaista vierailua, joka liittyi kontaktien tapaamiseen. Stasin ulkomaanvakoilun päällikkö Wolf käytti vierailulla salnimeä Dr. Kurt Werner.

16.11. käynnistettiin suomalaisen huippulähteen/kontaktin operaatio ”Mantel” (rekisterissä XV/4068/76). Mitrohinin arkistojen mukaan Jaakko Laakso teki töitä, ”oli palveluksessa” KGB:n Helsingin asemalla peitenimellä ”Jan” vuosina 1973-76. Tämän jälkeen tuli siirto ”toiseen residentuuraan”. Supon arkistossa on jälkiä Laakson tapaamisesta Kahlmayerin seuraajan, 2. sihteeri Klaus Detloffin, ”Papen” (rekisterissä XV/119/73) kanssa. ”Mantel” toimi vuoteen 1989.

Teksti: työryhmä

15 Jun

Juha Vikatmaa, remonttimiehet ja Tehtaankatu

(Tekstin kirjoittaja Usko Kyykkä Jr. ei halua esiintyä oikealla nimellään)

Urho Kekkonen jatkoi kolmatta presidenttikauttaan vuonna 1973 säädetyllä poikkeuslailla, jota olisi pidetty vielä pari vuotta aiemmin mahdottomana ajatuksena. Tarvittava 5/6:n määräenemmistö tuli Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajien enemmistön avulla. Kokoomuslaiset halusivat turvata kauppapoliittisen EEC-sopimuksen perustuslaillisen järjestyksen kustannuksella. Mielenmuutoksen ajoivat läpi puolueen nuoret ’remonttimiehet’, vuosien 1970 ja 1972 eduskuntavaalien voittajat. Heistä tunnetuimpia oli varsinaissuomalainen oikeustieteen apulaisprofessori Juha ’Juffe’ Vikatmaa, josta odotettiin puheenjohtaja Harri Holkerin haastajaa ja ministeriä, kunhan presidentti ja Neuvostoliitto huolisivat puolueen hallitukseen. Vikatmaan poliittinen tähdenlento sammui kuitenkin äkilliseen kuolemaan 2.12.1974. Hänen kohtalonsa on sodanjälkeisen Suomen poliittisen historian suurimpia mysteerejä. Mitä tapahtui ja miksei asiasta ole 40 vuoteen kirjoitettu avoimesti?

Epämääräiset motiivit

Maanantaina 2.12.1974 Turussa oli nolla astetta koleaa ja “melkein pilvistä” (US 3.12.1974). Keskipäivän jälkeen radio alkoi soittaa surumusiikkia, sillä presidentin vaimo Sylvi Kekkonen oli kiidätetty sairaalaan kello 11.25 ja kuollut siellä tunnin kuluessa. Suru-uutinen täytti tiistain lehdet. Keskiviikon lehdissä myös Vikatmaan kerrottiin kuolleen kesämökillään Kustavissa “tiistain vastaisena yönä” (HS ja KU 4.12.1974) tai “tiistaita vasten yöllä” (US 4.12.1974). Eduskunnan puhemies Vieno Johannes Sukselaisen kertoi saaneensa tiedon jo tiistaiaamuna (KU 4.12.1974). Kuolinsyyn ja -paikan tutkimiseen ei näytä jääneen lainkaan valoisaa aikaa. Sanomalehdet toistivat lähes samoin sanoin virallisia tiedotuksia. Kokoomuksen pää-äänenkannattajassa julkaistiin Holkerin muistokirjoitus (US 4.12.1974) sekä kuolinilmoitus (US 8.12.1974), johon omaiset olivat liittäneet ruotsinkielisen runon “Juhan muistikirjasta” ja jonka mukaan vainaja siunataan hiljaisuudessa. Kuolinsyytä ei kerrottu suoraan, mutta aikalaiset osasivat lukea sen ilmaisusta “poismeno” (KU ja US 4.12.1974) sekä kommunistipuolueen pää-äänenkannattajan vihjailuista, joiden mukaan tapausta edelsi “ennen näkemättömän röykytyksen ja parjauksen saattamana” kokoomuksen oikeistosiiven “organisoima henkilökohtaisten hyökkäysten sarja” ja “laaja propaganda, jota Turun Sanomat auliisti tuki” (KU 4.12.1974). Vikatmaan sijaan eduskuntaan noussut Arto Lampinen kiisti olevansa “Vikatmaan manttelin perijä” (IS 4.12.1974).

Samana kohtalokkaana maanantaina 2.12.1974 Anu Kaipaisen ja kahden muun kirjailijattaren kuva koristi Ilta-Sanomien artikkelia: “Kulttuurin vihollinen on yhteinen: TAANTUMUS”. Siinä selostettiin marxilaiskirjailijoiden edellisen päivän Kiilan seminaaria Helsingissä. Seuraavana vuonna Kaipainen julkaisi romaaninsa ”Naistentanssit”, jossa hän hyödynsi lukijakunnan uteliaisuutta kertomalla oman, kaunokirjallisesti muunnellun mutta erehtymättömästi Vikatmaahan viittaavan tulkintansa tämän elämästä ja kuolemasta. Kirjan päähenkilöitä on Elias Kyllönen, liberaali kokoomuslainen kansanedustaja, joka “edustaa nuorisoa, vaikka oli pitkälti yli sen iän” (s. 41) Kekkosen aikaan (s. 80) istuntokaudella (1972–1975), jolloin vahtimestarit kantoivat metelöivän kansanedustajan (Veikko Vennamon 28.5.1974) ulos salista (s. 52). Kirjailijatar on hyödyntänyt myös oman aviomiehensä, sosialidemokraattien kansanedustajan Osmo Kaipaisen kokemuksia samoilta istuntokausilta (1970–1975), jotka tämä jakoi Vikatmaan kanssa. Niinpä romaanihenkilö Kyllönen turhautuu rivikansanedustajan rooliin (käy valiokuntamatkoilla (s. 68), kärsii häirikköpuheluista (s. 215) ja juopottelee (s. 122 ja 261). Oikeassa elämässä kirjailijattaren kansanedustaja-aviomies tuomittiin rattijuoppoudesta 1973. Kaipaisten perhe-elämää heijastanee sekin, että aviomies tulee mustasukkaiseksi naistenlehden väittämästä “kansanedustajan rouvan salaisesta romanssista tuntemattoman miehen kanssa” (s. 216), lyö vaimoaan (s. 263) ja ottaa asumuseron (s. 281-284 ja 361). Kyllösten pariskunnalla on lapsi, toisin kuin Vikatmailla.

Kaipainen lainaa Kyllösen muistopuheena (s. 348-349) sanatarkkaan eduskunnan puhemiehen 3.12.1974 Vikatmaan muistolle pitämää puhetta, josta päivälehdet julkaisivat otteita seuraavana päivänä. Eduskunta oli hiljentynyt “niiden voimien edessä, joiden kohdalla hänen taipaleensa taittui.” Muutenkin Kaipaisen kuvaus Kyllösen itsemurhasta muistuttaa sitä, mitä Vikatmaan kuolemasta tiedettiin sanomalehdistä, mutta muut yksityiskohdat ovat pitkälti virheellisiä: “Niin sitten vain yhtenä päivänä Eliaksen mitta oli tullut täyteen. Hän oli mennyt saareen: se saari oli kuin sydän mustan virran sylissä, ui hyisenä, liikkumatta… Kukaan ei tiennyt mitä Elias oli siellä miettinyt ja tehnyt: kahvi oli keitetty kuin hän olisi juuri ollut aikeissa juoda siitä, viinipullo oli auki pöydällä, perustuslaki, kirjoituskone ja puhdas paperiarkki. Vain iltalehdet kärkkyivät sensaation makua. Ei siinä ollut mitään sensaatiota. Vastarannan asukkaat hänet sieltä löysivät ja toimittivat veneellä salmen yli.” (s. 351) Kaipaisen romaanissa Kyllönen oli ampunut itsensä ja kuoli ambulanssissa (s. 351-352 ja 357). Hän ajoittaa tapauksen kirkkaalle kevätpäivälle (s. 349 ja 355) ja kertoo Kyllösen ostaneen kesämökin vasta samana (edellisenä?) talvena (s. 351).

Todellisuudessa, jos voimme luottaa hänen leskensä elämäkertaan, Risto Lindstedtin kirjoittamaan kirjaan “Eeva Kuuskoski – Ihmisten kanssa”, Vikatmaa kuitenkin hirttäytyi. Aviomies oli jäänyt aamulla kotiin Auraan. Myöhemmin päivällä avioparilla piti olla tapaaminen, mutta miestä ei näkynyt. Illalla sukulaismiehet – Juhan ja Eevan veljet – kävivät tarkistamassa kesämökiltä Kustavin saarelta ja löysivät Vikatmaan hirttäytyneenä. He soutivat ruumiin saarelta (Kaitaisten silta yhdisti Kustavin kunnan manner-Suomeen vasta vuodesta 1982). Leski kieltäytyi uskomasta tapahtunutta todeksi, eikä koskaan saanut “lopullista vastausta Juhan umpikujaan, sen pimeään ei löydy tietä.” (s. 83)
Itsemurha tapahtui siis Kaipaisen kertomuksesta poiketen synkimpään syysaikaan ja mökki oli hankittu viimeistään edellisenä kesänä, luultavasti paljon aiemmin (Kustavissa on Vikatmaa-niminen saari). Eivätkä iltapäivälehdet kirjoitelleet aiheesta. Ruumiin toivat saarelta veli ja lanko, eivätkä mitkään vastarannan miehet. Ambulanssia saati poliisia ei lesken kuvauksesta päätellen tarvittu, vaikka motiivi jäi arvoitukseksi. Vikatmaa, joka oli sentään kirjoittanut rikosoikeudellisen väitöskirjan ja poliittisia pamfletteja sekä pitänyt päivä- tai muistikirjaa, liittäen siihen runojakin, ei jättänyt minkäänlaista itsemurhaviestiä.

Tragiikkaa ja itsemurhan käsittämättömyyttä lisää se, että edellisenä vuonna avioituneet Vikatmaat olivat vastanaineita ja ainakin lesken mukaan syvästi rakastuneita. Nuorikko oli jopa raskaana – tytär syntyi kesäkuussa 1975, mutta kuoli kaulan ympärille kiertyneen napanuoran aiheuttamaan hapenpuutokseen (s. 83-84). On varsin ymmärrettävää, etteivät ihmiset sen jälkeen tungeksineet lesken ympärillä utelemassa tapahtumien kulkua ja perimmäisiä motiiveja. Tällainen hienotunteisuus on otollista aikaa huhuille ja myyteille. Vaikka Kaipaisella ei ilmeisestikään ollut tiedossaan yksityiskohtia Vikatmaan kuolemasta, hänen kuvauksensa on saattanut vaikuttaa mielikuviin, joita tämän ystävät ja puoluetoverit vähitellen muodostivat itsemurhan motiivista.

Poliittisesta vainosta kirjoittivat ensimmäisinä äärivasemmistolaiset lehdet ja Kaipainen. Myöhemmin tästä hakivat selitystä kokoomuksenkin vasemmistosiiven edustajat. Lesken elämäkerta puuttuu Juha Vikatmaan pienoiselämäkerran internetiin kirjoittaneen Petri Nummivuoren lähdeluettelosta. Nummivuoren mukaan Vikatmaa “uhrasi mielenterveytensä politiikan alttarille”. Tämän käsityksensä Nummivuori perusti ilmeisesti Suomisen kuvaukseen: “Vikatmaan käytös oli ajoittain senlaatuista, että ystävät alkoivat huolestua hänen mielenterveydestään. Esimerkiksi Ilkka Suominen on erääseen Vikatmaan ja Holkerin keväälle 1973 ajoittuvaan yhteenottoon liittyen todennut, että se oli ”ensimmäinen oire Juffen sairaudesta”. Mikä Vikatmaata riivasi, sen läheisetkin tajusivat vasta myöhemmin havaitessaan, että tällä oli – kuten Kauko Holopainen on todennut – ”selviä vainoharhakohtauksia: KOP vetää kaikista naruista ja johtaa Kokoomusta, tai että Suopo ja KGB urkkivat hänen tekemisiään”.”

Nummivuoren lainaus on Holopaisen kirjasta (s. 129), mutta lähdettä ei mainita. Ennen ja jälkeen viitataan kuitenkin Suomiseen, joka oli ”jo poikkeuslakikahinoissa kyllästynyt Vikatmaahan” (s. 137). Muut läsnäolijat olivat Veikko Tavastila, apulaispuoluesihteeri Ville Koiranen ja Jouni Mykkänen. Holkeria soimasivat ja uhkailivat sittemmin myös Ilkka Kanerva ja muut Vikatmaan kannattajat (s. 134 ja 136), mutta Holopainen ei nähnyt siinä aihetta vihjailla heidänkin mielenterveydestään. ”Lehdissä alkoi näkyä juttuja Vikatmaan hermoromahduksesta EEC-kahinoissa”, kertoo Holopainen (s. 135), kyseisiä lehtiä nimeämättä.

Nummivuoren mukaan Vikatmaa valmistautui Holkerin syrjäyttämiseen seuraavan vuoden puoluekokouksessa, mutta alkoi kohdata myös vastustusta: “Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtajana vuodesta 1972 toiminut Vikatmaa sai marraskuussa 1974 pidetyssä piirikokouksessa haastajakseen oikeusneuvosmies Kullervo Lapin. Kokous kesti peräti kuusi tuntia ja keskustelu lainehti ajoittain myrskyisänä. Vikatmaa selvisi kamppailusta voittajana äänin 132–98, vaikkei ollutkaan ”tuolloin parhaimmillaan, eikä aivan terve”, kuten Varsinais-Suomen Kokoomuksen historian kirjoittanut Tapani Kunttu asian ilmaisee.” Nummivuoren lainaus on Kuntun kirjasta (s. 65) ja kyseinen kokous pidettiin 24.11.1974.

On selvää, että poliitikoilla on jatkuvaa stressiä, vallanhimoa, huolta uudelleenvalinnastaan ja tarve vilkuilla kilpailijoita sivuillaan. Vikatmaa oli kuitenkin voittanut kaikki taistelunsa syksyllä 1974 ja hän olisi voinut luottavaisesti levätä joulun yli valmistautuakseen Holkerin kaatamiseen – ja ellei se olisi onnistunut, hänet olisi luultavimmin lepytelty varapuheenjohtajan paikalla. Ainoa petturi omissa joukoissa oli Suominen, joka olikin liittoutunut Holkerin kanssa ja jonka intresseissä oli selitellä tekoaan levittämällä huhua Vikatmaan mielenterveysongelmista. Niihin oli viitannut jo Reino Summanen kirjassaan 1983. Hän kertoo (s. 80), kuinka lokakuussa 1973 alettiin juorua, että “Vikatmaan mielenterveys oli EEC-taistoissa järkkynyt.” Vikatmaa näyttäisi myöntäneen käyneensä keskusteluja psykiatrin kanssa, mutta epäili vastustajansa Raimo Ilaskiven levittäneen huhua hermoromahduksesta Jaana-lehden kautta. Syyskuun lopulla 1973 Vikatmaa liittolaisineen oli syrjäyttänyt Ilaskiven eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta ja viikkoa myöhemmin Kekkonen oli hyökännyt Ilaskiven kimppuun nimimerkkikirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä. (s. 75). Summanen kertoo Vikatmaan ja Ilaskiven puolelle kääntyneen Holkerin saunaillan päättyneen “raivokkaaseen yhteenottoon” (s. 76), minkä jälkeen “Vikatmaa lepuutteli itseään Summassaaressa” (s. 76). Saarijärvellä oli jo tuolloin Summassaaren kylpylähotelli.

Elokuun alussa 1974 Vikatmaa oli vaatinut “kiivaaseen sävyyn” (s. 85) ystäviensä tukea haastaakseen Holkerin puoluekokouksessa. Nuorisopoliitikot – Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja opiskelijajärjestö Tuhatkunnan puheenjohtaja Pekka Kivelä – sekä Jarmo Virmavirta olivat yhä Vikatmaan tukena, mutta KNL:n entinen puheenjohtaja Ilkka Suominen oli alkanut tukea Holkeria ja muutama muukin vanhempi poliitikko oli alkanut sopuilla. Se sai Vikatmaan tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Summanen ei kuitenkaan dramatisoi valtataistelua, jossa Vikatmaalla oli yhä hyvät mahdollisuudet: “Kokonaan Vikatmaata ei kuitenkaan vielä ollut saatu nujerretuksi. Syyskuussa pidetyssä puoluevaltuuston kokouksessa hän sai runnotuksi läpi päätöksen kolmella äänellä, 21–18. Marraskuun lopulla pidetyssä valtuuston kokouksessa Vikatmaa sai painostuksen jälkeen muutoksen puolueen valtiosääntökannanottoon toteamalla, että se olisi loukkaus Kekkosta kohtaan. Syksyn kuluessa Vikatmaan kannatus oli alkanut horjua myös hänen omassa vaalipiirissään. Pitkän väittelyn jälkeen Vikatmaan onnistui pitää paikkansa piirin johdossa äänin 132–98.” (s. 87-88)

Miksi Vikatmaan hermojen kiristymisestä, kiivaista tunteenpurkauksista ja lopulta vainoharhaisuudesta alettiin kertoa vasta vuosien viiveellä? Aikalaiset eivät näytä kiinnittäneen tällaiseen huomiota, vaan olivat poikkeuksetta yllättyneitä itsemurhasta. Vaikuttaa siltä, että lähinnä Suominen levitti kokoomuspiireihin tarkempaa tietoa motiivista. Mutta olivatko Vikatmaan käsitykset turvallisuuspoliisien mielenkiinnosta, jos hän tällaisia esitti, pelkkää vainoharhaa?

Syksy 1974 ei suinkaan ollut Vikatmaan vaikeinta aikaa. Virmavirta kertoo kirjassaan 1992 Vikatmaan ajaneen jo 1972 “tiukasti poikkeuslakia, alkuun melkein yksin” (s. 196). Lopulta kokoomuksen 34 kansanedustajasta 19 oli äänestänyt poikkeuslain puolesta.

Virmavirran mukaan Vikatmaa oli luonut kokoomuslaisten elintärkeinä pitämät suhteet Neuvostoliiton suurlähetystön ”kotiryssiin”: “Varsinaisesti suhteita Tehtaankadulle alkoi organisoida Juha Vikatmaa, jolla oli keskustelukumppanina Felix Karasev.” (s. 146) Virmavirran mukaan “Vikatmaa oli visionääri” (s. 119), mihin on helppo yhtyä, vaikkei olisikaan ollut samaa mieltä tämän politiikan kanssa. Vikatmaan strategia oli häikäisevän selkä: politiikkaan voi vaikuttaa parhaiten hallituksesta ja sinne päästäkseen piti olla hyvät suhteet Kekkoseen, tukemalla varauksetta tämän uudelleenvalintaa keinolla millä hyvänsä sekä ulkopolitiikkaa. Tie valtaan kulki Kremlin kautta ja 1970-luvun oloissa tämä tosiasia näytti ikuiselta. Vikatmaan johdolla kokoomus oli jo ylittänyt vaikeimmat aatteelliset kynnyksensä, vaikkei se tuonutkaan hänelle oitis pelkkiä ihailijoita.

Kesti 18 vuotta ennen kuin Summasenkin optimistinen näkemys Vikatmaan tulevaisuudennäkymistä vaihtui Kuntun ja Nummivuoren pessimismiin, jolla vihdoin yritetään selittää Vikatmaan itsemurha. Vikatmaalla oli sitä paitsi aina käytettävissään 1970-luvun sisäpolitiikan valttikortti, presidentin tuki, joka olisi varmistanut ministerinsalkun ja muita virkoja yli puolueen tahdon. Ja vaikka Vikatmaa oli intohimoinen poliitikko, hänellä oli turvanaan apulaisprofessorin virka ja hänen vaimonsa kantoi lasta – luulisi motiivia riittäneen poliittisiinkin haasteisiin, vastoinkäymisten uhasta huolimatta. Eiväthän kokoomuksen muut ”remonttimiehet” ja Paavo Väyrynenkään luovuttaneet, vaikka heidän yhteinen presidenttiehdokkaansa Ahti Karjalainen masentui ja alkoholisoitui.

Presidentilläkin oli asiasta näkemyksensä, sillä hänen päiväkirjassaan oli jo 29.11.1974 kohdalla merkintä Vikatmaan kuolemasta, mutta päiväkirjat toimittanut Juhani Suomi on tuon merkinnän poistanut. Tiedämme vain Kekkosen surunvalittelukirjeen leskelle 9.12.1974: ”Tunsin miestänne varsin vähän, mutta tapasin hänet tänä syksynä mielenkiintoisessa keskusteluseurassa. Sain hänestä erittäin sympaattisen kuvan. Hän oli asiallinen ja rohkea mies, jolle sen tapaamisen perusteella ennustin merkittävää asemaa maan politiikassa.” – sinänsä huomionarvoinen kunnianosoitus presidentiltä, joka oli viikkoa aiemmin samana päivänä itsekin jäänyt leskeksi!

Vikatmaa oli Kekkosen suosiossa. Edellisellä tapaamisella 4.11.1974 Vikatmaa oli kertonut joidenkin kokoomusnuorten aikovan loikata Keskustapuolueeseen ja toisten jopa kommunisteihin (tämä ei ollut mielikuvitusta, vaan osittain toteutui 1970-luvun loppuun mennessä, mikä kuvaa oikeistopuolueen syvää ideologista identiteettikriisiä ja hajaannuksen tilaa), mihin Kekkonen oli vastannut, ettei suosittele Keskustapuoluetta, koska se on hyvin konservatiivinen puolue.

Jos Vikatmaa olisi saanut elää, hänet olisi varmasti nähty ministerinä viimeistään 1980-luvulla, jolloin hänen leskensä Eeva Kuuskoski-Vikatmaa (1983) sekä ehkä lähimmät seuraajansa Suominen (1987) ja Kanerva (1990) nousivat ministereiksi. Vikatmaa oli KNL:n ehdokas vähintään puolueen varapuheenjohtajistoon. Silloin hän olisi ollut Suomisen sijasta Holkerin seuraaja puheenjohtajana 1979. Jos Vikatmaa olisi voittanut Holkerin, hänestä olisi saattanut tulla kokoomuksen presidenttiehdokas 1982. Puolue olisi tosin kutistunut Ilaskiven ja muiden oikeistosiiven edustajien menetyksellä.

Mikä sai Vikatmaan lähtemään vaimonsa tietämättä kesämökilleen Kustaviin? Se ei voinut olla houkutteleva sää, tuskin myöskään järkytys presidentin vaimon kuolemasta ja neljän päivän päästä odotetun itsenäisyyspäivän vastaanoton peruuntumisesta. Äkillisessä mielenhäiriössä Vikatmaa tuskin olisi malttanut matkustaa autolla ja veneellä mökilleen asti. Jos itsemurha-ajatus yllätti vasta saarella, mikä sai hänet lähtemään sinne – kuvitteliko hän ehtivänsä takaisin vaimon kanssa sovittuun tapaamiseen?

Löytyisikö kuolinpäivän sanomalehdistä mitään masentavaa uutista? Tuskin. Vikatmaa oli varmasti tietoinen edellisenä päivänä Jyväskylässä päättyneestä Tuhatkunnan kokouksesta, joka näyttäisi sujuneen hänelle mieluisasti: Vikatmaan oppipoika, 27-vuotias turkulainen valtiotieteen ylioppilas Jorma Saloniemi oli valittu yksimielisesti Tuhatkunnan uudeksi puheenjohtajaksi ja ehdottanut yhdistymistä toisen turkulaisen, Kanervan johtaman KNL:n kanssa (US 1.2.1974); Tuhatkunta esitti kokoomuksen varapuheenjohtajaksi Kanervaa ja puheenjohtajan Harri Holkerin aseman harkitsemista (US 2.12.1974).

Vastaus voi löytyä yllättävältä suunnalta – Neuvostoliiton suurlähetystön diplomaattien ja erityisesti turvallisuuspalvelu KGB:n asiamiesten, suomalaispoliitikkojen ”kotiryssien” muistelmista.

Tehtaankadun osuus?

Tärkeimmät uudet lähteet 1980-luvun jälkeen ovat olleet KGB:n asiamiesten muistelmat. Aleksandr Gorbunov kertoo kirjassaan “Tehtaankatu 1” (Juva 1992) Vladimir Vladimirovin tunnustautuneen kokoomussuhteiden “isäksi” (s. 51): “Hän joutui raivaamaan monia esteitä, joista tärkein oli NKP:n Keskuskomitean omaksuma kova kanta. Toisin kuin NKP:n Keskuskomitean ‘matalaotsaiset’ kommunismin aatteen levittäjät Vladimirov kykeni samanaikaisesti hallitsemaan tavattoman suuren määrän näkökohtia ja näkemään kauas eteenpäin sekä laskemaan siirtoja kuin tietokone. Kun kysyin eräältä KGB-upseerilta, kuinka aivan alkuvaiheessa saatiin aikaan kontaktit vakavaa keskustelua varten Kansallisen kokoomuksen kanssa, hän vastasi, että Vladimirov oli tehnyt kaikkensa, jotta suomalainen osapuoli olisi tehnyt aloitteen.” (s. 51-53)
Viktor Vladimirovin muistelmat sisältävät hyvin vähän “intiimejä” anekdootteja, mutta näistä hämmästyttävin on Vladimirovin suhde Hetemäen pariskuntaan. Kun Kekkosen luottomies kokoomuksessa, teollisuusjohtaja Päiviö Hetemäki oli keväällä 1980 leikattavana, tämän Leila-vaimo tuli suoraan sairaalasta epätoivoisessa mielentilassa Vladimirovin kotiin hakemaan lohtua ja kertomaan “perhe-elämänsä koko tarinan” (s. 234). Yllättävää, ettei mieleen tullut läheisempiä omaisia tai perheystäviä.

Vladimirov kertoo tutustuneensa Hetemäen kautta Holkeriin vasta vuosien 1977 ja 1981 välillä (s. 237 ja 353), mutta hän oli vakuuttunut siitä, että Holkerista olisi tullut yhtä myötämielinen presidentti kuin Koivistostakin (s. 352-354).

Vladimirov kertoo, kuinka KGB:n miehet toisinaan sähläsivät kilpailemalla suojattiensa puolesta ja “myös eräät Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön edustajat”, joita hän ei halua nimetä, pilasivat Kekkosen välit Ahti Karjalaiseen (s. 363), minkä vuoksi KGB:n ulkomaantiedustelun päällikön sijainen Mihail Kotov “sai tehtäväkseen desavuoida” tapahtunut vuoteen 1976 mennessä (s. 364).

Yleensä Holkerin “kotiryssänä” oli kuitenkin Albert Akulov, joka muistelmissaan korosti Hetemäen ja puoluesihteeri Veikko Tavastilan roolia: ”Suurlähetystössä – saati luonnollisestikaan Moskovassa – eivät kaikki heti havainneet näitä rohkaisevia oireita kokoomuspuolueessa – eivätkä havaittuaan heti uskoneet niiden todellisuuteen, vilpittömyyteen, peruuttamattomuuteen. Olin tässä suhteessa edelläkävijä, aloin ennen muita tutkia kokoomuslaisten riveissä ilmennyttä kehitystä.” (s. 164)

Vladimirov ja Akulov olivat ensimmäisiä, jotka näkivät K-linjan epäonnistuvan Karjalaisen (saati Väyrysen) valitsemisessa Kekkosen seuraajaksi ja jotka vierasti vaihtoehtoa valita seuraaja SDP:stä. Gorbunovin mukaan Vladimirov olisi ilomielin halunnut, mutta ei voinut päästä eroon lähimmästä alaisestaan, joka nautti KGB:n johtajan Juri Andropovin tukea ja jonka kontakteihin kuului Kalevi Sorsa: “Kerrotaan, että KGB:n Helsingin osastossa Valentin Kosov kannatti alusta saakka ajatusta, että Kekkosen virasta vetäytymisen jälkeen alkaneessa presidenttikilvassa tuli tukea sosialidemokraattien ehdokasta Mauno Koivistoa.” (s. 66)

Myös Holopainen on todennut (s. 97) Tavastilan olleen ”ensimmäinen kokoomuksen johdossa, joka oli saanut keskusteluyhteyden Tehtaankadulle. Jo 1960-luvulla syntyneet kontaktit olivat aluksi suorastaan valtiosalaisuuksia, jotta oikeisto ei olisi päässyt lyömään niillä puoluejohtoa.” Holopaisen mukaan (s. 98) ”Tavastila oli Holkerille tärkeä myös neuvostosuhteittensa vuoksi. Hän tutustui lähetysneuvos Albert Akulovin kanssa jo 1960-luvulla.”

Vikatmaasta on väitetty, että hän olisi ollut ensimmäisiä kokoomuslaisia, jotka vierailivat näkyvästi Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla. Holopaisen mukaan (s. 95) ”Vikatmaa talloi puoluejohdon varpaille myös ryhtymällä käymään Tamminiemessä ja Tehtaankadulla ohi puoluejohdon. Vikatmaa oli ampaissut pörssilistojen kärkeen, kun hänet jo syksyllä 1971 nähtiin Tehtaankadun saleissa.” Kyse oli kuitenkin nimenomaan siitä, ettei Vikatmaa häpeillyt neuvostokontaktejaan. Ensimmäinen hän ei ollut, mutta mahtoiko hän itsekään tietää, kuinka hyvät suhteet Holkerilla ja Tavastilalla oli jo ennestään?

Felix Karasev (oikeastaan Sutyrin) on kirjoittanut ehkä omaperäisimmän KGB-muistelmateoksen, jossa on muista poiketen runsaasti henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Se paljastaa, että Karasevilla oli erityisen hyvät suhteet kokoomuslaisiin, joista ainoastaan Suominen vaikuttaa läheisemmältä perheystävältä kuin 12 vuotta nuorempi Vikatmaa, josta Karasev kertoo useammankin sivun edestä. Karasev kertoo heidän tutustuneen vasta kesällä 1973: “Ikäerosta huolimatta löysimme varsin nopeasti monia yhteisiä kiinnostuksen ja harrastuksen kohteita… Voi sanoa, ettei tainnut olla ainoatakaan hiukankaan kiinnostavaa aihetta, johon emme olisi kajonneet keskusteluissamme, jotka välistä venähtivät pitkälti yli puolenyön. Hänen avoimuutensa, näkemystensä ennakkoluulottomuus ja avarakatseisuus, hänen määrätietoisuutensa, nuorekas uhmakkuutensa, tarmokkuutensa ja tahdonvoimansa miellyttivät minua. Jo vuoden ystävyytemme jälkeen kävi ilmeiseksi myös eräs piirre – väsymys, pettyneisyys, uppoutuminen itseensä, hänen puheidensa minulle silloin käsittämätön piilomerkitys. Mutta ne olivat ikään kuin ohimeneviä ilmiöitä, epäluonteenomaisia hänelle, ne selittyivät tilapäisellä liikarasituksella ja hänen kokoomuslaisten poliittisten vastustajiensa raivokkailla hyökkäyksillä ja ahdisteluilla.” (s. 248-249)

Karasev tuo esille Vikatmaan surumielisyyden, mutta hänkin myöntää sen epäluonteenomaiseksi piirteeksi. Koska Karasev piti yhteyttä muihinkin nuoriin kokoomuspoliitikkoihin, hän on itse saattanut levittää tätä selitystä, johon sittemmin muutkin ovat turvautuneet. Yleisesti kuitenkin läheisten mieliin oli jäänyt
Vikatmaan tarmokkuus, eikä kukaan pitänyt häntä itsetuhoisena.

Karasevin mukaan “viitisen henkilöä” tuli tutuiksi Vikatmaan piiristä ja yksi oli hänen vaimonsa Eeva: “Koin heidät molemmat siihen aikaan erottamattomaksi pariksi ja sympaattisiksi ja minulle läheisiksi ihmisiksi.” (s. 249)

Vikatmaan kesämökki Kustavissa tuli Karaseville tutuksi ainakin kahdesta vierailusta: “Alkukesästä 1974 Juha kutsui minut kerran kalastamaan. Hänellä oli kesämökki pienessä saaressa Kustavissa. Vietimme siellä iltapäivän ja seuraavan aamupäivän. Meillä oli hyvä kalaonni, etenkin erään kallion läheisyydessä, jonne Juhan kertoman mukaan hänet päästi vain hänen ystävänsä, rajavartiomies, sillä se oli jo kiellettyä aluetta.” (s. 249)

Olisikohan Vikatmaan mökki ollut Kustaviin kuuluvalla Susiluoto-nimisellä niemellä, jonka merivartioasema saattoi kiinnostaa Tehtaankadun väkeä muutenkin kuin haukien kalastamisen kannalta? Neljä vuosikymmentä myöhemmin Suomen lehdistö havahtui venäläisten intoon ostaa rantatontteja tällaisilta paikoilta.

Vikatmaan kesämökissä vietettynä iltana Karasev väittää tämän harkinneen politiikasta luopumista: “Hänen tavastaan sanoa se kuulsi väsymys ja pettymys.” (s. 249-250)
Karasev myöntää tavanneensa Vikatmaan tämän kahden viimeisen elinviikon kuluessa: “Tapasimme viimeisen kerran vuoden 1974 marraskuun lopulla. Seurustelu sujui normaaliin tapaan, vain sillä erolla, että huolimatta Juhan yrityksestä olla reipas ja varma hänen väsymyksensä ja väliin jonkinlainen mietteliäisyytensä olivat entistäkin havaittavampia. Seuraavana aamuna vaimo kysyi minulta, olinko huomannut, kuinka surullinen vieraamme katse oli ollut. Häpeäkseni en ollut havainnut mitään epätavallista. Vasta myöhemmin, Juhan kuoleman jälkeen ja ehkäpä sen vaikutuksesta, minusta muistellessani tuntui, että hänen katseessaan oli ollut avunpyyntö. Mutta me emme auttaneet, emme kyenneet, emme ymmärtäneet, emme nähneet emmekä tunteneet onnettomuuden lähestyvän.” (s. 250)

Missään muualla kirjassaan Karasev ei herkisty yhtä tunteelliseksi ja anteeksipyytäväksi kuin kertoessaan Vikatmaasta, joka siis surmasi itsensä 2.12.1974 – ehkä vain muutama päivä Karasevin vierailun jälkeen. Koska Karasevin vaimo näyttää emännöineen viimeistä tapaamista, se lienee ollut Helsingissä.

Karasev myöntää tunteneensa vielä 1990-luvulla “syyllisyyttä siitä, etten ymmärtänyt ystävää enkä auttanut häntä” (s. 250). Karasevin ja Vikatmaan pariskunnat olivat sopineet menevänsä vielä “lähiaikoina” Turun teatteriin katsomaan venäläistä klassikkokomediaa “Vanja-eno”. Juha Vikatmaa oli luvannut ostaa liput, mutta ei soittanut “eikä soita enää milloinkaan. Hän selvitti tilinsä elämän kanssa tuolla samalla saarella ja samassa kesämökissä, jossa häneltä oli päässyt lausahdus politiikasta luopumisesta. Miksi hän luopui paitsi politiikasta myös elämästään? Miksi? Hän oli rohkea ja päättäväinen ihminen.” (s. 251)

Karasev, joka tietenkin oli lukenut Kansan Uutisten vihjailut Vikatmaan itsemurhan syistä, vyöryttää syyllisyyttä Vikatmaan kokoomuslaisille vastustajille, jotka eivät “niinkään polemisoineet Juhaa vastaan kuin kostivat, kaihtamatta likaisia vihjailuja poliittisen vastustajansa psyyken sairaalloisuudesta. Lukiessani siihen aikaan noita sepustuksia muistin pakostakin Venäjällä tunnetun Haittaa järjestä -näytelmän sankarin…” (s. 251)
Karasev siteeraa 1820-luvulla kirjoitetun näytelmän päähenkilöä Tshatskia, jota paneteltiin hulluksi. Vielä kerran Karasev intoutuu ylistämään Vikatmaata: “Juhan lähdön myötä Suomi menetti lahjakkaan, viisaan ihmisen ja lupaavan poliitikon. Häntä kunnioittivat ja arvostivat paitsi ystävät ja aateveljet myös muihin puolueisiin kuuluvat. Muistan keskustellessani Anu Kaipaisen kanssa ilmaisseni kenties hieman epähienosti mielipiteeni hänen silloin uusimmasta romaanistaan Naistentanssit. Romaanihenkilön Eliaksen elämän koukeroiden ja Juhan kohtalon samankaltaisuus hämmensi minua hieman. Kaipaisen mies, sosiaalidemokraatti Osmo, asettui tukemaan minua. Hänkin arvosti kansanedustaja-kollegaansa suuresti.” (s. 251)

Kovapintainen neuvostoagentti siis pohdiskeli Vikatmaan kohtaloa muiden suomalaisvieraidensa kanssa vielä 1975 tai myöhemmin ja selitti tämän itsemurhaa sillä, mitä oli lukenut Kaipaisen romaanista?

Osmo Kaipainen oli SDP:n “pälkäneläisiä” eli vasemmistosiiven kansanedustajia, joka tuomittiin 1973 kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen rattijuopumuksesta. Hän oli myös urheilumiehiä ja sen vuoksi huhtikuussa 1973 Suomesta poistuneiden Valeri Shilovin ja Vladlen Grininin seuraajan Ernst Russakin hoidossa. Tämä vastasi KGB:n sisäisestä turvallisuudesta ja todennäköisesti palkkionmaksusta, kertoo Jukka Seppisen laaja tutkimus. Russak oli KGB:n illegaaliosaston asiamies, Seppisen mukaan “likaisen työn tekijä” (s. 460) ja joutui vuorostaan poistumaan Suomesta äkillisesti lokakuussa 1976. Kaipaisen pariskunta oli aiemminkin istunut kirjallisuusiltojaan KGB:n kanssa. Osmo Kaipainen, johon Karasevin muistot Vikatmaasta johdattavat kirjallisten viittausten kautta, vieraili nimittäin Vikatmaan kuolinpäivänä Russakin kotona, kuten Seppinen toteaa (s. 505) Suojelupoliisin lähteiden perusteella, tosin seurustellen “kaksin isännän kanssa” ilman vaimoaan. Karasev ei Russakia mainitse lainkaan. Russak vastasi urheilupoliitikoista ja Osmo Kaipainen saattoi siirtyä häneltä Karasevin vastuulle lokakuussa 1976. Toisaalta Anu Kaipainen oli paitsi kansanedustajan vaimo myös oman huomionsa arvoinen kirjailijatar, joka ansaitsi varmasti Russakia kultivoituneempaa seuraa. Epäselväksi jää, mistä lähtien Anu Kaipaisella oli ”kotiryssä” ja olivatko molemmat Kaipaiset jo Vikatmaan kuolinpäivänä Karasevin vastuulla – jos olivat, oliko tämä silloin matkoilla vai miksi Russak tapasi Osmo Kaipaisen?

Vikatmaan kuolema ei suinkaan lopettanut KGB:n yhteydenpitoa kokoomuslaisiin. Karasev kertookin: “Nostalgiset muistot keskusteluistani Juha Vikatmaan kanssa ja yhteisistä tuokioistamme lisäsivät kiinnostustani tutustua hänen ystäviinsä ja aateveljiinsä.” (s. 252) Näin hän tutustui Jouni Mykkäseen, Veijo Pitkäseen, Jarmo Virmavirtaan, Heikki Järvenpäähän, Ilkka Suomiseen – josta vaimoineen hän kertoo paljonkin, valokuvien kanssa – sekä “vihdoin Veikko Tavastilaan” (s. 252), joka tosin muissa lähteissä mainitaan ensimmäisenä kokoomuslaisena, joka jo 1960-luvulla aloitti yhteydenpidon “kotiryssien” kanssa, Hetemäen suosituksesta.

Karasev edisti Suomisen perheyrityksen kokolattiamattokauppoja Neuvostoliiton hotelleihin (s. 274). Karasevit jopa nimesivät 1977 tyttärensä Ilkka ja Riitta Suomisen kunniaksi Riikaksi (Rii- + -kka), ennen kuin kuulivat sen jo olevan Suomessa yleinen nimi (s. 275). Karasevin 1980-luvulla erityisen läheiseksi muuttunut suhde Suomiseen saattaisi selittää senkin, kuinka Kansan Uutisten ja Anu Kaipaisen mielikuvat Vikatmaan itsemurhan poliittisista motiiveista välittyivät kokoomuslaiseen historiankirjoitukseen.

Karasev kuului niihin KGB-upseereihin, jotka vastoin monien muiden näkemystä suositteli neuvostojohtoa huomioimaan kokoomuksen tulevaisuuden puolueena. Oliko se eräänlaista hyvitystyötä Vikatmaalle sattuneen työtapaturman vuoksi? Oliko Vikatmaalla vaimon tietämättä sovittu tapaaminen kesämökillään, jolla Karasev oli viettänyt ikimuistettavan yön edellisenä kesänä? Jos tapaaminen peruuntuikin Kekkosen vaimon äkillisen kuoleman takia tai paikalle tuli Karasevin sijasta karkeampi henkilö, kuten Russak, olisiko se voinut sysätä Vikatmaan epätoivoon ja harmistuttaa Karasevia? Seppinen on maininnut Karasevin sijasta Anatoli Vasinin miehenä, joka piti yhteyttä 1970-luvun puolivälissä mm. Kanervaan ja esiintyi tunkeilevasti (s. 508-509 ja 537).

Vikatmaan kuolemaa edeltäneenä viikonloppuna Tuhatkunnan johtajaksi valittu Saloniemi tapasi 1977 Kanervan kanssa Juri Hramtshovia (s. 480 ja 537), joka oli palannut Suomeen 14.11.1974 KGB:n tehtäviin suurlähetystönsä toisena sihteerinä. Hänkin oli “röyhkeä mies” (s. 479), “kunnon tshekisti” (s. 481) ja “suoranainen maanvaiva” (s. 482), joka tunnettiin “peräänantamattomana ja voimakkaana henkilönä, joka ei juuri ole valmis kompromisseihin” (s. 479), kuten eräs kokoomuksen teinipoliitikko kuvaili seuraavana keväänä. Virmavirta tapasi Hramtshovin 1979 ja myös Juhani Suomi kuului Hramtshovin kontakteihin (s. 482). Kävikö KGB:lle työtapaturma ja Vikatmaata rauhoittelemaan lähetettiin vääränlainen mies?

Neuvostoliiton Turun-konsulaattia ei mainita lainkaan Kimmo Rentolan ja Seppisen KGB-tutkimuksissa, joissa on käytetty Suojelupoliisin arkistoja, ikään kuin KGB olisi toiminut vain tunnin ajomatkan säteellä Eirasta. Heikki Saari on haastatellut Kanervaa, joka mainitsee “kotiryssinään” Akulovin (s. 113), Kossovin (s. 128) ja Vasinin (s. 180). “Kanervan yhteydenpito ei ollut kuitenkaan aivan tyypillistä, sillä hänellä ei ollut kotia Helsingissä. Sen takia kotitapaamisia ja perheyhteyksiä ei juuri ollut” (s. 164). Eikö KGB tosiaankaan välittänyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvista kontakteistaan?

Virmavirta arvelee Saaren haastattelemana (s. 121) Vikatmaan olleen ensimmäinen kokoomuksen “remonttimiehistä”, joka “sai kontakteja, jotka sitten laajentuivat” – Karasevin ansiosta. Karasev siirtyi myöhemmin opettamaan KGB:n Leningradin Juri Andropov -korkeakouluun, jossa hänen “tähtioppilaitaan” olivat Vladimir Putin ja Sergei Ivanov (s. 230)

Kaikki “kotiryssät” eivät kuitenkaan tehneet uraa KGB:ssä. Saaren haastattelema Kanervan seuraaja KNL:n johdossa Anders Blom kertoo (s. 172) tavanneensa marraskuussa 1976 Turussa ystävyysvaltuuskunnan, jonka johtajasta Gennadi Tkatsevista tuli hänen tärkein kontaktinsa. Tkatsev oli Komsomolin Leningradin-osaston puheenjohtaja ja työskenteli huoneessa, jonka seuraava haltija oli Putin.

Kunttu muistaa kirjassaan (s. 174) myös Turun konsulaattia: ”Tunnettuahan on, että Juha Vikatmaa oli jo piirin puheenjohtajavuosinaan nähty Moskovan Helsingin suurlähetystössä vastaanotolla. Toki Tehtaankadulla oli käynyt muitakin kokoomuslaisia, joskaan ei suuremassa määrin. Oma lukunsa piirijärjestön historiassa muodostavat yhteydet Neuvostoliiton Turun pääkonsulaattiin.”

Turun poliisilaitoksen osoite-, passi- ja tiedonantotoimiston johtajan paikalta Sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistoon Helsinkiin siirtynyt, Vikatmaan kuolinpäivänä 2.12.1974 uuden työnsä aloittanut Hannu Siljamäki kertoo muistelmissaan (s. 145) Turun-ajoilta toiminnasta, joka muistuttaa pikemminkin KGB:n asiamiehen kuin tavallisen diplomaatin työtä: “Itäisen naapurimme Turun konsuli oli alkanut ahdistella maassa piirinsä alueella asuvia emigrantteja. Kirjeitä oli lähetelty ja kehotettu ilmoittautumaan konsulaatissa. Sain aiheesta useammankin puhelinsoiton ja kävin muun muassa erään peloissaan olleen vanhan rouvan luona häntä rauhoittelemassa. Kysehän oli siitä, ettei Neuvostoliitto ollut vapauttanut kansalaisiaan Neuvostoliiton kansalaisuudesta, vaikka joku ehkä näin kuvitteli. … Neuvoksi ei voinut antaa muuta, kuin olla menemättä konsulaattiin lainkaan tai ottaa sinne mukaansa riittävän määrän kanssaihmisiä.”

Konsulina oli 1971–1976  Aleksandr Ranneh, joka sittemmin eteni Venäjän suurlähettilääksi Latviaan, Islantiin ja Tansaniaan. Haastattelussaan hän on kertonut joutuneensa Suomen-komennuksensa lopulla auto-onnettomuuden vuoksi kahdeksi vuodeksi sairaalahoitoon. Epäselväksi jää, tapahtuiko tämä 1976 vai jo aiemmin, sillä pienoiselämäkerrassa ei ole kahden vuoden katkosta urakehityksessä. Se ei kuitenkaan häirinnyt Rannehin intohimoa judoon.  Turku olikin Helsingin ohella Suomen johtava judoharrastuspaikka, jossa järjestettiin 1974 naisten ensimmäiset judon SM-kisat ja vuorovuosina miesten SM-kisoja. Ranneh kehuu neuvostodiplomaattien liikkumisvapautta, joka salli hänen tutustua Suomeen ja harjaannuttaa suomen kielen taitoaan.

Turunvenäläisten emigranttimummojen peloittelun taustalla oli ilmeisesti KGB:n saama käsitys, jonka mukaan Suojelupoliisi olisi luvannut sille toimintavapautta. Tästä ovat kertoneet Tikka ja Rentola artikkeleissaan. Siljamäki uhmasi esimiestensä yhteistyösopimuksia KGB:n kanssa myöhemminkin ja sai Turun-läksiäisiinsä osallistuneen ystävänsä, Suojelupoliisin vastavakoilutoimiston päällikön Arvi Kolin kanssa poliisikomentajalta Kekkosen määräämät nuhteet ehdittyään tutkituttaa erään Ruotsiin loikanneen neuvostokansalaisen kodin ennen Tehtaankadun väkeä, kertoo ulkomaalaishallinnon historiikki ”Mansikkamaan vartijat” (s. 151-157 ja 159-160).

Tehtaankadun mielikuvitusta omaavat Suomi-asiantuntijat näkivät jo 1970-luvun puolivälissä, että Holkeri kelpaisi Hetemäen seuraajaksi kokoomuksen presidenttiehdokkaana. Vikatmaakin olisi varmasti kelvannut, mutta miten suhtauduttiin Holkerin ja Vikatmaan välirikkoon? Holkeri oli poliisin poika, vältteli KGB-yhteyksiensä paljastamista ja yritti pitää puolueensa koossa; Vikatmaa oli riskinottaja, kehuskeli ja uhkaili KGB-yhteyksillään sekä osallistui keskeisesti Karjalaisen presidenttikampanjaan. Sosialidemokraateillakin oli “kotiryssissä” omat suosittelijansa ja Helsingin Sanomissa 1.12.1974 kerrottiin erään kansanedustajan ehdottaneen Mauno Koivistoa puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Vaikka KGB yritti hienotunteisesti välttää seuraajakeskusteluja Kekkosen kanssa, on selvää että neuvostotiedustelu uskoi Kekkosenkin olevan kuolevainen.

Karasev myöntää loppusanoissaan rehellisesti, että “Kaikki, minkä olen kirjoittanut tähän kirjaan, on totta. Mutta se ei ole koko totuus. Edellä mainitusta syystä.” (s. 402) – ja edellisessä lauseessa hän on kirjallisuudenystävänä viitannut Aleksandr Pushkinin 1817 allekirjoittamaan sitoumukseen pitää salassa valtion virassa saamiaan tietoja. Karasev ei epäillyt sitä, etteikö ainakin vastapuoli käyttänyt väkivaltaa:

Suojelupoliisin palveluksessa “oli henkilö, joka ylläpiti jatkuvaa luottamuksellista yhteyttä…CIA:n upseeriin. … Amerikkalaisen tiedustelun luottohenkilö, jonka nimeä en mainitse (se ei ole ‘minun salaisuuteni’, kirjoittakoot miehestä hänen kanssaan tekemisissä olleet), pettyi muuten palveluksensa loppuvaiheessa amerikkalaisiin ja epäviisaasti saattoi tämän heidän tietoonsa. Hänen selvittämättömissä olosuhteissa saamansa kallo- ja aivovamma on vienyt suomalaiselta yleisöltä mahdollisuuden tietää kiinnostavia yksityiskohtia amerikkalaisten ‘näkymättömän rintaman’ soturien elämästä.” (s. 227).

Arvoitukseen voisi löytyä vastauksia Vikatmaan päiväkirjasta, jonka olemassaoloon Virmavirta on viitannut kirjassaan 1977 (s. 146). Kuinka pitkään ja huolellisesti Vikatmaa piti päiväkirjaa, päätyikö se kokonaan Virmavirralle vai löysikö Virmavirta sitaatin jostain muusta lähteestä? Vielä kahdeksan vuotta Vikatmaan kuoleman jälkeen kokoomuspiireissä kierrätettiin Vikatmaan julkaisematonta käsikirjoitusta, josta suuri osa lienee kuitenkin sisällytetty Virmavirran kirjaan.

Minne rahat valuivat?

Kokoomuksen pää-äänenkannattajan Nykypäivä-lehden ja sen Verkkouutisten artikkelisarjassa Juha-Pekka Tikka paljasti ”Mitrohinin arkiston” suomalaisnimiä, joista yllättävin oli Suojelupoliisin 1970-luvun päällikkö Arvo Pentti. Tämä Mannerheim-ristin ritari ja Maalaisliiton/Keskustapuolueen moninkertainen ministeri oli koodinimellä “Mauri” saanut keväällä 1973 neuvostotiedustelulta 150.000 markkaa (noin 200.000 euroa nykyrahassa): ”Asiakirjassa todetaan, että “vuoden 1973 maaliskuussa “Mauri” liitettiin PGU:n agentuuriverkostoon agenttina. Saman vuoden huhtikuussa hänelle myönnettiin 150 000 Suomen markkaa”. Helmikuussa 1974 tuolloisen KGB:n johtajan Juri Andropovin kerrotaan ottaneen vastaan “Maurin”.”

Oleg Gordievskyn ja Inna Rogatchin kirja oli jo 1997 kertonut Pentin ja Andropovin välisestä suullisesta sopimuksesta, joka käsitti yhteistyötä ja tiedonvaihtoa neuvostokansalaisista Suomessa; Andropov palkitsi Pentin arvokkaalla hopeakoristeisella kiväärillä (s. 148-149). Samoin 1970-luvulla sovittiin kirjallisesti molempien maiden poliisivoimien yhteistyöstä, jonka Andropov kuitenkin perui viime hetkellä (s. 149-151).

Pentti ei ollut henkilökohtaisesti niin korruptoitunut, että hän olisi ottanut omaan käyttöönsä KGB:n rahat. Hän varmastikin sopi Kekkosen kanssa menettelystä, joka heidän näkökulmastaan vaikutti isänmaalliselta: rahat talletettiin K-linjan salaiseen vaalikassaan, jota Pentti oli hallinnoinut Arvo Korsimon kuoltua syksyllä 1969 ja josta hän oli silloisen kansanedustajan Heimo Linnan mukaan jakanut vaalirahaa jo 1970. K-linja oli peräisin Maalaisliitosta, mutta ylitti puoluerajat 1970-luvun alkuun mennessä. Toisaalta kaikki Maalaisliiton tai nimenmuutoksen jälkeen Keskustapuolueen poliitikot eivät olleet K-linjalla. Keskustapuolueen “mustaan tusinaan” lukeutunut ministeri Marjatta Väänänen valaisee tätä muistelmissaan:

“Arvo Korsimo käynnisti paljon kohua herättäneen taloudellisen avun pyytämisen Neuvostoliitosta. Tarkoituksena oli muun muassa rahoittaa työ Kekkosen politiikan vastustajiksi katsottujen, vaikka kohta Suomen virallisen ulkopolitiikan kannattajien uran katkaisemiseksi ja k-linjalaisten valitsemiseksi eduskuntaan. Saamillaan rahoilla, jotka kulkivat vain hänen kassakaappinsa kautta ja joihin puolueella ei ollut osaa eikä arpaa, Korsimo avusti mm. eri vaalipiireissä k-linjalle suopeita eduskuntaehdokkaita.” (s. 286)

Väänänen nimeää (s. 286) vuonna 1970 eduskunnasta pudonneen Kerttu Saalastin ehdokkaana, jota vastaan K-linjan salaista rahaa väitetään käytetyn. Väänänen ei muista tammikuun 1972 syyskuun 1975 eduskuntavaalien rahoitusta. Kumpanakin kertana Kekkonen hajoitti eduskunnan ja yritti hankkiutua eroon ainakin Veikko Vennamon kannattajista. Sen sijaan “vielä vuoden 1979 eduskuntavaalien edellä jaettiin valituille henkilöille puoluevaltuuskunnan kokouksen aikana” tätä rahaa, Väänänen muistelee (s. 287).

Tarkempia todisteita esitteli Suomen Keskustaksi nimensä muuttaneen Keskustapuolueen entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka kirjoitti kirjassaan:

”Valtiontarkastusvirasto tutki Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiön tilit ajalta 1970–1982. Tutkijoilla ei ollut käytössä kaikkia säätiön asiakirjoja. Säätiö oli saanut selvityksen mukaan tukea yrityksistä ja yhteisöiltä reilun kymmenen vuoden aikana 404 300 markkaa. Tutkimuksessa ei saatu selville, mistä säätiö oli vuosina 1971–1973 saanut tileilleen 219 300 markkaa.”

Korhonen täydensi paljastuksiaan Iltalehden blogissa pian kirjansa julkistamisen jälkeen:

”Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentti tiesi ja tunsi pimeän puoluerahoituksen erinomaisesti. Hän oli Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiön hallituksen varapuheenjohtaja ja jäsen vuosina 1964–1983. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö oli maalaisliiton ja keskustapuolueen merkittävin pimeän puoluerahoituksen hankkija ja kuluttaja. … Kun katsoin 8.11.2014 säätiön kuitteja läpi niin, suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentin elokuun 1972 Moskovan matkan jälkeen säätiön tileille talletettiin ”pimeää rahaa” 2.10.1972 yhteensä 19 300 markkaa, 13.10.1972 yhteensä 2000 markkaa, 18.10.1972 yhteensä 10 000 markkaa, 1.11.1972 yhteensä 25 000 markkaa, 9.4.1973 yhteensä 15 000 markkaa, 16.8.1973 yhteensä 30 000 markkaa, 27.12.1973 yhteensä 8 000 markkaa ja 31.12.1973 yhteensä 30 000 markkaa. Yhteensä pimeitä tukia tuli Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiön tileille 15 kuukaudessa 139 300 markkaa. Rahojen alkuperää on mahdoton selvittää. Lisäksi osa säätiön tileistä oli yksityishenkilöiden hallinnassa ympäri Suomea ja mahdollisesti ulkomaita myöten. Käteisen rahan kohtaloa on mahdoton arvioida. Hyvänä esimerkkinä olkoon se, että keskustapuolueen puoluetoimiston kassakaapissa oli joulukuussa 1971 tallessa pimeää käteistä rahaa lähes 230 000 markkaa. Hajoitusvaalit olivat tammikuun alussa 1972, jonka johdosta rahaa ei keritty viemään pankkiin asti. Onneksi oikeat varkaat pysyivät poissa puoluetoimistolta. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö lahjoitti 2.4.1973 presidentti Urho Kekkosen synnyinkodin Lepikko-säätiölle 10 000 markkaa sen toimintaan ja Lepikon torpan ylläpitoon. Olisikohan tämä ollut se hyvä kohde, jota myös KGB halusi tukea suojeluspoliisin päällikkö Arvo Pentin kautta antamalla hänelle hiukan rahaa. Tiedä häntä, mutta ajallisesti asia täsmää hyvin.”

Pentti jäi eläkkeelle vuonna 1978 ja kuoli vuonna 1986, mutta salainen vaalirahoitus ei siihen loppunut. Se ei myöskään rajoittunut Keskustapuolueeseen. K-linjan kassasta maksettiin varmasti rahoitusta muillekin kuin Keskustapuolueen jäsenille, sillä yhteiseen projektiin osallistuivat myös eräiden muiden puolueiden edustajat. Kokoomuksesta kyseeseen tulisi ennen kaikkea Vikatmaa, jonka virka Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessorina vuodesta 1972 saattoi tehdä asian hänelle arkaluonteisemmaksi kuin monille muille poliitikoille. Olisiko Vikatmaalle viimeisinä päivinään valjennut ’pimeän rahan’ alkuperä tai olisiko häntä yritetty kiristää kurinalaisemmaksi? Suomalainen yhteiskunta oli 1970-luvulla niin ryvettynyt, että äänestäjät olisivat olleet yleensä immuuneja paljastuksille, mutta kokoomuslaisen juristin kohdalla se olisi voinut vaikuttaa syvemmin kuin pelkästään äänimäärään vaaleissa. Kunttu muistuttaa (s. 18 ja 28), että Vikatmaa oli valittu kunnallisvaaleissa 1968 nimikkeellä ”lahjomaton” ja eduskuntavaaleissa 1970 ”remonttimies” (vaalijulisteessa haalareissa, mutta kainalossaan lakikirja), jotka oli keksinyt hänen vaalipäällikkönsä Jussi Kaisti.

Holopainen kertoo (s. 94) Keskustapuolueen 1970-luvun puoluesihteerin Mikko Immosen ja Vikatmaan yhteisellä projektilla olleen ”oma toimisto, jota johti aluksi Vikatmaan vaalipäällikkö Jussi Kaisti. Häneltä tehtävän peri…Kivelä, joka perusti toiminnan peiteyritykseksi Talouspalvelu Oy:n. Organisaation johdossa oli Ahti Karjalaisen vetämä neuvottelukunta ja toimeenpanevana elimenä Vikatmaan johtama pienempi ’iskurijoukko’. Rahat toimintaan tulivat työnantaja- ja teollisuuspiireiltä. Linkkimiehenä rahoittajiin toimi mm. STK:n silloinen toimitusjohtaja Timo Laatunen.”

Tuomo Yli-Huttula jatkaa: “Vuonna 1972 alkoi viritelmä ei-sosialististen puolueiden yhteistyöstä. Idean isinä olivat kokoomuksen kansanedustaja Juha Vikatmaa ja keskustapuolueen puoluesihteeri Mikko Immonen. Toiminta sai nimekseen K-80, mikä viittasi vuoden 1980 presidentinvaaliin. Nimi syntyi ennen kuin presidentti Urho Kekkosen jatkokaudesta poikkeuslailla oli varmuutta. Kokoomuksesta K-80 -hankkeessa olivat mukana puolueen ‘remonttimiehet’ Juha Vikatmaa, Ilkka Kanerva, Pertti Salolainen ja Pekka Kivelä. Keskustan puuhamiehiä olivat Mikko Immonen, Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen ja Seppo Kääriäinen. … Porvarillista liittoumaa rakennettiin K-80:n ja Teollisuuden Kuluttajaneuvonta Oy:n ja sittemmin Talouspalvelun suojissa. Talouspalvelun perusti vuonna 1974 Pekka Kivelä, joka toimi sen toimitusjohtajana. Talouspalvelu teki kaikkia porvaripuolueita palvelevaa tutkimustoimintaa, vaaliliittolaskelmia ja hankki myös vaalirahoitusta. Uusien kansanedustajaehdokkaiden valmentamiseen toimisto järjesti koulutusta. … Jarmo Virmavirran mielestä suurin takaisku K-80 hankkeen kannalta oli Juha Vikatmaan kuolema joulukuussa 1974. Virmavirran mukaan Juha Vikatmaa oli kokoomuksessa hankkeen sielu ja piti sitä elossa tahdonvoimallaan.” (s. 262-263)

Mannerheim-ristin ritarin poika ‘Poku’ Kivelä mainitaan Urho Kekkosen päiväkirjoissa ensi kertaa 26.3. ja 3.4.1972. Kivelä oli Tuhatkunnan puheenjohtajana ehdottanut Kekkosen uudelleenvalintaa Uudessa Suomessa 26.3. ja Turun ylioppilaslehdessä 30.3.1972. Jo muutamaa päivää aiemmin Karjalainen oli kertonut Kekkoselle kokoomuksen olevan “innostunut” ajatuksesta. Yli-Huttula kertoo (s. 65-72) Kivelän toiminnasta omalle puheenjohtajalleen puoluesihteerinä ja mainitsee (s. 225 ja 249) hänen osallistuneen vielä 2000-luvulla kulissien takana vielä Jyrki Kataisen nostamiseen kokoomuksen johtoon.

Historian ironiaa on, että vaikka Vikatmaan onnistui 1973 kammeta Ilaskivi tavoittelemasta kokoomuksen johtopaikkoja, 20 vuotta myöhemmin Vikatmaan oppipojat onnistuivat Ilaskiveä tukemalla kukistamaan Salolaisen. Tässä operaatiossa ratkaisevassa asemassa oli puoluesihteeri Kivelä. Vaikka Salolainen oli valittu 1991 puheenjohtajaksi Suomisen jälkeen, hän ei koskaan saanut puoluekoneistoa komentoonsa, vaan kaatui jo kolmessa vuodessa, väitetysti suurelta osin Kivelän toiminnan myötä. Oma puolue sabotoi Salolaisen presidenttiehdokkuuden 1994 suosimalla puolueen sisäisessä esivaalissa Ilaskiveä, jota ei kuitenkaan tosissaan tuettu varsinaisissa vaaleissa. Puolet kokoomuslaisista äänesti mieluummin muiden puolueiden ehdokkaita – etenkin Elisabeth Rehniä – kuin Ilaskiveä ja näiden kannatusta keräämään perustettiin Nuorsuomalainen puolue. Salolaisen luopumisen jälkeen 1994 puheenjohtajaksi valittu Sauli Niinistö kokosi kuitenkin puolueen rivit.

Kirjallisuutta

Akulov, Albert: Vuodet Tehtaankadulla (1996)
Gorbunov, Aleksandr: Tehtaankatu 1 (1992)
Gordievsky, Oleg & Rogatchi, Inna: Sokea peili – Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa (1997)
Holopainen, Kauko: Harri Holkeri – kahden presidentin mies (1989)
Kaipainen, Anu: Naistentanssit (1975)
Karasev, Felix Karasev; Naapurinpojan muistelmat (1998)
Korhonen, Jarmo: KGB, SUPO, KEPU (http://blogit.iltalehti.fi/jarmo-korhonen/2014/11/08/kgb-supo-kepu/, 8.11.2014)
Korhonen, Jarmo: Väyrysen valtakunta (2014)
Kunttu, Tapani: Muutoksen kärjessä – Varsinais-Suomen kokoomus 1968–1999 (2001)
Lindstedt, Risto: Eeva Kuuskoski – Ihmisten kanssa (1991)
Linna, Heimo: Salattu Tiitisen lista on julkaistava (http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/salattu-tiitisen-lista-on-julkaistava/825574, 14.7.2009)
Mansikkamaan vartijat – Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä (toim. Antero Leitzinger, 2010, http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&cad=rja&uact=8&ved=0CCAQFjAA&url=http%3A%2F%2Fwww.migri.fi%2Fdownload%2F16289_mansikkamaan_vartijat.pdf%3F6e78281b9ab4d088&ei=KRpmVMaDPaaAywOgnIGgCw&usg=AFQjCNFNgrPLs9KYQECK3CkAXlylKMm_EA)
Nummivuori, Petri: Juha Vikatmaa (http://nummivuori.blogspot.fi/2010/05/juha-vikatmaa.html, 24.5.2010)
Rentola: Supon päällikkö oli yhteistyössä KGB:n kanssa 1970-luvulla (Helsingin Sanomat 20.11.2014, http://www.hs.fi/kulttuuri/a1416376033922)
Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave – Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (2005)
Saari, Heikki: Kotiryssät – Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan (2014)
Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991 – Strategia ja toiminta” (2006)
Siljamäki, Hannu: Monessa mukana 1 (2009)
Summanen, Reino: Paraatiovi – Kokoomuksen hallitustie (1983)
Tikka, Juha-Pekka: KGB-arkiston asiakirja väittää – supon päällikölle “myönnettiin 150 000 markkaa” (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/pentti%20asiakirja-25481, 13.9.2014)
Tikka, Juha-Pekka: Ex-puoluesihteeri – KGB:n rahaa supolle saattoi päätyä keskustalle (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/korhonen%20pentti%20kgb%20moskova-27897, 10.11.2014)
Tikka, Juha-Pekka: Mistä tämän kuitin rahat tulivat – outo vaalirahatapaus nousi esiin (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/kaariainen%20saatio%20lehtinen%20pentti%20supo%20kgb-27982, 12.11.2014)
Urho Kekkosen päiväkirjat 3 – 1969–1974 (toim. Juhani Suomi, 2003)
Virmavirta, Jarmo: Herää Suomi – Sodanjälkeinen aika on ohi (1992)
Virmavirta, Jarmo: Politiikan äänetön yhtiömies (1977)
Vladimirov, Viktor: Näin se oli… – Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–84 (1993)
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan (1996)
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue (2006)

Lisäksi lähteinä on käytetty Helsingin Sanomien (HS), Ilta-Sanomien (IS), Kansan Uutisten (KU), Tiedonantajan (TA), Turun Sanomien (TS) ja Uuden Suomen (US) sekä satunnaisten verkkosivujen artikkeleita.

30 May

TIEDOTE: Suomeen perustetaan itätiedusteluyhteksien tallentamiseen keskittyvä Lustraatioarkisto

Perustettava arkisto ryhtyy keräämään suomettumista, lähihistoriaa ja suomalaisten itätiedusteluyhteyksiä koskevaa aineistoa. Hankkeen tarkoituksena on luoda kattava ja järjestäytynyt kokonaisuus tästä jatkuvasti ajankohtaisemmaksi muuttuvasta aiheesta kansallisen muistin palvelemiseksi ja lähihistorian kriittisen tutkimuksen palvelemiseksi.

Asian tärkeyden on nostanut esiin myös kirjailija Sofi Oksanen puheessaan Lillehammerissa viime torstaina.

“Monissa maissa työtä hankaloittivat Venäjän lisäksi se, että vallassa oli henkilöitä, joiden oma neuvostotausta ei kestänyt päivänvaloa, maan oma korruptio ja Venäjän avustuksella valtaan päässeet hallitsijat”, Oksanen muistutti.

Suomessa ei hänen mukaansa ole tehty selkeää pesäeroa suomettumiseen.

“Kun Viro oli uudelleenitsenäistymisen myötä alkanut käyttää myös itsenäisen valtion kieltä tietoisesti, Suomessa ei tällaista muutosta tapahtunut.”

Lustraatioarkistoon voi luovuttaa digitaalista aineistoa oheiselta lustraatio.fi -sivulta löytyvien ohjeiden mukaisesti.

Arkiston ei-digitaalista osiota säilytetään Porvarillisen Työn Arkiston yhteydessä Espoossa. Toivomus on myös, että kansalaiset välittäisivät omia kokemuksiaan kylmän sodan kaudelta Lustraatioarkistoon.

Lisätietoja:
Lustraatio ry.
hallitus@lustraatio.fi

30 May

Finland is heading towards lustration process

”Lustration is the process of making something clear or pure, usually by means of a propitiatory offering. It is also the purge of government officials once affiliated with the Communist system in Central and Eastern Europe”
– From Wikipedia 2016

Lustraatioarkisto (Lustration Archive) is a new volunteer based project in Finland for the creation of an archive concentrating on recent history, Finlandization and the connections of Finnish public figures, politicians and government officials to the Soviet block intelligence apparatus.

Similar work has been carried widely in the ex-Communist countries and around the former Soviet sphere of influence in Eastern Europe. Many times the lustration processes have been publicly funded. The government of Finland has not seen this as important. Hence, a group of volunteers have established an association called Lustraatio ry. for this purpose.

Lustraatioarkisto accepts any materials fitting to the purpose of the archive such as official documents, other texts, pictures, recordings, videos. Private memoirs are also accepted. All donors are welcome including foreign diplomats, journalists, politicians and expatriate Finns.

Address: Lustraatioarkisto, Jalavatie 4 A 10, 00270, HELSINKI

Email: arkisto@lustraatio.fi

29 May

Kutsu tiedotustilaisuuteen

Toivotamme teidät tervetulleeksi suomalaisten itätiedusteluyhteyksiä ja niihin liittyvien asiakirjojen saatavuutta sekä tutkimusta käsittelevään tiedotustilaisuuteen

Maanantaina 30.5. klo 15 alkaen
Painobaariin (Postikuja 2, Helsinki)

Aihetta käyvät lävitse mm. Alpo Rusi, Jukka Mallinen ja Lauri Hokkanen.
Tilaisuus kestää kokonaisuudessan noin tunnin ja yleisökysymyksille on varattu aikaa.

Tilaisuuden järjestää Lustraatio ry.

Lisäys: tiedotustilaisuutta voi seurata myös suorana Lustraation Facebook-sivun kautta klo 15 alkaen!

24 May

Jatkamme Stasi-dokumenttien julkaisua – SKP:n johto vierailulla DDR:n edustustossa

Ville Pessi, "Baronov".

Ville Pessi, “Baranov”.

Äskettäin saatu huippusalainen Stasin muistio (23.9.1968) DDR:n puoluejohdolle sisältää SKP:n pääsihteerin Ville Pessin ja eräiden puolueen edustajien DDR:n edustustolle antaman selostuksen, että SKP ei ryhdy arvostelmaan viiden Varsovan liiton toimeenpanemaa Tshekkoslovakian miehitystä. SKP:n ns. vähemmistön kanta on sinänsä tiedossa, mutta muistio tuo esille suoremmin SKP:n miehitykselle antaman tuen. Pessi on 1990-luvulla paljastunut ns. Mitrohinin KGB-arkistojen perusteella myös KGB:n agentiksi peitenimellä ”Baranov”. Hän hoiti myös NKP:n SKP:lle välittämiä rahavirtoja.

Tutki tarkempaa asiakirjaa pdf-muodossa: DOC100516-10052016112753
SKP_1_lustra.fiSKP_2_lustra.fi

Teksti: työryhmä

Pessin kuvan oikeudet: By Bundesarchiv, Bild 183-B0115-0010-112 / Heilig, Walter / CC-BY-SA 3.0, CC BY-SA 3.0 de, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5432151

22 May

Julkaisemme dokumentteja Stasille aineistoa luovuttaneesta suomalaispoliitikosta

Lustraatio.fi haluaa nostaa keskusteluun itätiedustelun verkostojen merkityksen julkaisemalla dokumentteja Stasin edustajalle aineistoa luovuttaneen sosialidemokraattipoliitikon toiminnasta.

Allaolevassa kuvassa on “Fortunan” F-22 operaatiokortti rekisterissä XV/175/68 – aloitettu helmikuussa 1968 ja arkistoitu lokakuussa 1977. On todennäköistä, että henkilölle on avattu tämän jälkeen uusi, sillä asiaa hoitaneen majuri Peter Kellerin vaihdettua tehtäviä hän jätti kaikki operaationsa seuraajalleen.

“Fortunan” operaatiossa oli 4 työkansiota, mikä tarkoittaa noin 1 200 sivua. Vielä vuoden 1986 marraskuussa aineisto siirrettiin elektroniseen tietokantaan.

LIITE1_21.5.2016

Fortuna on SDP:n poliitikko, jonka henkilöllisyys on varmistunut. Hän luovutti Stasille muun muassa 16-sivuisen Tanskan sosialidemokraattisen puolueen luonnoksen maan uudeksi puolustussuunnitelmaksi. Itätiedustelu pääsi näin ollen suomalaisen sosialidemokraatin avustuksella käsiksi Nato-maan puolustuksen valmistelutyöhön.

Kaiken kaikkiaan SDP:n kansainvälisten asioiden parissa tai niiden liepeillä toimineilla poliitikoilla ja puoluevirkailijoilla on ollut mittava kosketuspinta itätiedustelun kanssa. Etenkin SDP:n nuori polvi oli myös KGB:n salamurhaosaston johtajana tunnetun lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin suosiossa. Hän kirjoittaa muistelmissaan:

“Heidän seurassaan me, Neuvostoliiton edustajat, tunsimme olevamme omaa väkeä ja keskustelimme yhtä vapautuneesti ja avomielisesti kuin läheisimpien neuvostoliittolaisten ystäviemme ja hengenheimolaistemme piirissä. En erehtyne kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisimmissä suhteissa sosiaalidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän ”veljellisen” SKP:n kanssa.”

Koska tällaisten tietolähteiden tai vaikuttaja-agenttien toimintaa ei ole merkittävässä määrin tutkittu, saattaa asialla olla vaikutusta jopa Suomen Nato-yhteistyöhön vuonna 2016.

Tarkemmat kuvat ja enemmän aineistoa tästä linkistä

Teksti: työryhmä

Artikkelikuvan oikeudet:

By Cako, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1421459

By jgaray, based on Nickel Chromo’s raster design (see Source and Other versions sections) from the original .jpg by en:User:Wiggy! 3 December 2005 – Emblem of the Stasi (raster version) by Nickel Chromo, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3031523

By jgaray – Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

16 May

Jo sadat suomalaiset keskustelevat aktiivisesti lustraatiosta – tervetuloa mukaan!

Lustraatio oli Suomessa vielä puolitoista vuotta sitten varsin tuntematon sana. Asia muuttui Arto Luukkasen, Jukka Mallisen ja Martti Puukon julkaistua aihetta käsittelevän artikkelikokoelman keväällä 2015, josta lähtien keskustelua aiheesta on käyty vaihtelevalla intensiteetillä mm. sosiaalisessa mediassa.

Asiaa ovat kirjoituksissaan käsitelleet muiden muassa Alpo Rusi, Atte Kaleva, Janne “Rysky” Riiheläinen, Torsti Sirén sekä entisen puolustusministeri Carl Haglundin erityisavustajana toiminut Patrik Gayer. Lisäksi asia on huomiotu lukuisissa ulkomaisissa medioissa.

Lustraatio-kirjan sivun ja Lustraatio Suomessa -ryhmän ylläpito toivottaa edelleen kaikki mukaan seuraamaan ja debatoimaan!

Tykkää Lustraation sivusta
Liity keskusteluryhmään