28 Feb

Selektiivinen informaationjulkistus ja vaikuttaminen

LIITE1_21.5.2016

Pekka Virkin analyysi

Länsimaailma on tuskin toipunut Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi – mitä ilmeisimmin Venäjän tukemana – kun odotettavissa on jo uusia vaaleja ympäri Eurooppaa. Will Dunman kirjoittaa New Statesmanin artikkelissa, että hyväksi koetusta vaikuttamiskeinosta uhkaa tulla uusi normaali ja sanoo faktisesti myös, että Euroopan aika vihamielisen informaatiovaikuttamisen torjumisessa uhkaa loppua kesken.

Yhdysvaltain demokraattipuolueen aineistojen julkaisusta vastannut Wikileaks väittää sen hallussa olevan tuhansia dokumentteja koskien atlantistisen ja liberaalin Ranskan presidentinvaaliehdokas Emmanuel Macronin kampanjaa. Kyseessä voi olla osin tai täysin katteeton uhkaus, mutta mahdollisilla tiedoilla – jotka voivat pitää paikkansa tai ei – pyrittäneen joko kiristämään Macronia myönnytyksiin tai vaihtoehtoisesti ne julkaistaan optimaalisessa vaiheessa hänen kampanjansa vahingoittamiseksi. Jo nyt Macron on yritetty leimata ainakin Yhdysvaltain pankkiirieliitin ja homosalaliiton tukemaksi ehdokkaaksi.

Erilaiset vuodot kuuluvat demokratiaan. Journalistin ja viranomaistyön etiikkaan kuuluu erottaa luotettavat lähteet, verifioimattomat vihjeet ja huhupuheet toisistaan. Etenkin silloin, kun päättäjät alkavat käyttää valtaa lain suomien rajojen yli, on usein moraalisesti hyväksyttävää tuoda asia ilmi. Poliitikoista puhuttaessa voivat lailliset vuodot olla kabinettipelin estämiseksi hyödyllisiä myös muissa tapauksissa.

Vuotojen, julkaistavan informaation sekä kykyjen epäsymmetrisyys yhdistettynä tarkoitushakuiseen vaikutuspyrkimykseen ja selektiivisyyteen on kuitenkin suuri ongelma, joka ennemmin horjuttaa demokratiaa kuin vahvistaa sitä. Etenkin, jos julkaistuun tietoon on päästy käsiksi laitonta tai puolilaitonta tietä – esimerkiksi hakkeroimalla tai ystävystymällä mikrofilmausliikkeen työntekijään – kyseessä on periaatteellinen ongelma äänestäjien tasapuolisen tiedonsaannin näkökulmasta. Tällöin osa laillisesti toimivalle medialle, kansalaistoimijoille ja haastajaehdokkaille tarkoitusta vaikutusvallasta siirtyy rikollisille.

Venäjän hakkerien on epäilty Yhdysvaltain demokraattipuolueen kansallisen komitean lisäksi murtautuneen myös republikaanipuolueen järjestelmiin, mutta päättäneen jättää mahdollisesti saadun informaation julkaisematta. Mikäli näin on tapahtunut, tiedot on tuskin jätetty kassakaappiin tiedustelupalvelun hyväntahtoisuuden vuoksi. Aivan yhtä vaikea on uskoa, että Moskovan suomalaisia koskevat arkistot ovat ilman mitään syytä niin vaikeasti saatavilla kuin ovat. Suomalaisia koskevista aineistoista joitakin osia on tutkinut lähinnä historioitsija Jukka Seppinen.

 

Aktiiviset toimenpiteet ja “lähiulkomaat”

Neuvostoliitto pyrki toteuttamaan maineenmustausoperaatioita ja disinformaatiokampanjoita kaikkialla lännessä, mutta muualla kuin Suomessa Moskovan suosiolla ratsastaneet poliitikot eivät koskaan tulleet kovin merkittäväksi voimaksi eikä maita ollut institutionaalisesti sidottu Neuvostoliittoon – toisin kuin Suomi YYA-sopimuksen kautta. Niinpä sekä Suomessa että entisen itäblokin maissa on kylmän sodan päättyessä ollut merkittävät poliittiset vaikuttajaverkostot valmiina. Verkostoja on sittemmin avattu ja tehty vaarattomiksi vaihtelevalla intensiteetillä, suurelta osin tiedusteluyhteistyötä koskevan epäselektiivisen avoimuusperiaatteen myötä.

Suomessa Neuvostoliitto onnistui laajan kontaktiverkostonsa avulla luomaan tilanteen, jossa Moskovan suosiosta tuli poliitikolle välttämättömyys. Tämä johti siihen, että itätiedustelun saama informaatiovirta suomalaisvaikuttajia koskien oli valtava. Näin Moskova saattoi “kilpailuttaa” poliitikkoja. Keskeisinä osina tähän kuuluivat vuodot, disinformaation levittäminen sekä selektiivinen informaationjukistus. Suomi oli eräänlainen laboratorio itätiedustelun vaikutusoperaatioiden metodien kokeilemiseksi – täältä saatua oppia voitaisiin käyttää tilanteen mukaan myös muissa demokratioissa. Nyt laajemmassa, Kremlin kautta länsimaailman harjoittamassa vaaleihin vaikuttamisessa kyberelementti on osittain ottanut vaikuttaja-agenttien ja tietolähteiden roolin vahingollisen informaation eli ns. kompromaatin keräämisessä.

Voi perustellusti kysyä, missä määrin selektiivisen informaationjulkistuksen uhalla pelataan nyky-Suomessa. Kyberuhkien lisääntymisestä huolimatta myöskään vanhat ja uudemmat vaikuttajaverkostot eivät ole kadonneet mihinkään. Suomessa merkittäviä poliitikkoja ja heitä lähellä olevia tahoja on myös työllistynyt Venäjän pankkisektorin ja energiateollisuuden palvelukseen, mikä väkisin synnyttää erilaisia sidoksia, vaikkei laittomuuksia tapahtuisikaan. Poliittiset avustajat – esimerkiksi SDP:n puoluesihteeriksi taannoin valittu Antton Rönnholm – seuraavat Gazpromin tavoitteiden edistäjänä esimiehiään, tässä tapauksessa Paavo Lipposta. Belgiassa konsulttiyhtiötään pari vuotta pyörittänyt Rönnholm kertoi jo esittelypuheessaan, kuinka hän kirjaimellisesti on tullut kuvatuksi käsi kädessä Kalevi Sorsan kanssa jo pikkupoikana.

Kuten allekirjoittanut on tuonut aiemmin esiin, Kalevi Sorsa oli keskeisimpiä voimakkaan neuvostovaikutuksen piiriin päätyneitä kylmän sodan aikaisia poliitikkoja. Dosentti Heikki Urmaan kertomuksen mukaan Päiviö Hetemäki keskeytti 1970-luvulla hänen kirjaprojektinsa varoittamalla “todellisesta kuolemanvaarasta”, mikäli Urmas julkaisisi suunnittelemansa mukaisesti “Sorsan harratuksia” koskevan informaation. Kirjaa ei julkaistu. Valtiotieteen maisteri, lakimies Kauko Parkkinen toi esiin vuonna 2013 pitämässään esitelmässä, että vaikuttava tekijä on melko todennäköisesti liittynyt Urmaan suunnitelmaan paljastaa kertomus Kalevi Sorsan itätiedusteluyhtyksiin liittyvistä likaisista taustoista hänen työskennellessään Unescon leivissä Pariisissa.

Sorsa tosin oli ilmeisesti NKP/KGB:n luottamuksellinen kontakti osin jo varhemmin harjoitetun yhteistyön vuoksi. Pariisin vuosiensa jälkeen hänet kutsuttiin tuntemattomana yllätysnimenä puoluesihteerin tehtävään. Sorsan vastaehdokas Pekka J. Korvenheimo on myöntänyt itätiedustelun sekaantumisen puoluesihteerivaaliin. Myös hiljattain julkaistut CIA:n aineistot tukevat tätä käsitystä. Näitä arkistoja täydentävät Vasili Mitrohinin (1992, 2014), KGB-loikkari Oleg Gordievskyn (1986, 1997), Stasin (1969, 1990) ja entisen neuvostoliittolaisen dissidentin Bukovskin arkistotiedot (1980), joiden mukaan Sorsa oli KGB:n ”luottamuksellinen kontakti”, jolle KGB:n Helsingin residentuuran tuli antaa kaikkea poliittista ja moraalista tukea (1982). Nämä asiakirjalöydökset jo yksistään osoittavat, että Sorsa oli koko uransa ajan ensin KGB:n ja sitten mahdollisesti FSB:n erityisen tuen kohdehenkilö. Tällä on ollut vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.

Suomi on kylmän sodan aikaisen historiamme vuoksi erityisen haavoittuvainen liittyen perkaamattomiin itäyhteyksiin. Siinä missä Venäjä onnistuneesti kerää ja julkaisee itselleen optimaalisesti länsimaista hakkeroimaansa aineistoa, suomalaisia koskeviin informaatio-operaatioihin on olemassa  kattava aineisto jo kymmenien vuosien ajalta. Sen vaikutus ei pääty yksittäisten poliitikkojen eläköitymiseen, sillä vähintään tiettyyn rajaan saakka aineistoa voidaan aina hyödyntää myös manttelinperijöitä arvioitaessa. Tämän kaiken lisäksi Venäjä voi toki käyttää päätöksentekoomme vaikuttamiseksi kaikkia samoja työkaluja kuin muissakin Euroopan maissa.

26 Feb

CIA:n arkistopaljastuksia kommunistien suunnitelmista Suomen idänkaupassa

Internetissä julkaistu CIA-arkistojen kokoelma valottaa myös idänkaupan poliittista roolia kylmän sodan aikana. 3.9.1954 päivätyn asiakirjan perusteella suoritettiin aihetta käsittelevän 6.2.1954 Uudessa Suomessa julkaistun lehtiartikkelin kääntäminen ja merkityksen arviointi. Artikkelissa esitetty tieto on katsottu relevantiksi neuvostokauppaa koskevassa tutkimustyössä.

Uuden Suomen tekstissä tuodaan esiin Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Ville Pessin osallistuminen Oslossa edellisenä vuonna pidettyn pohjoismaisten kommunistien salaiseen kokoukseen. Muiden läsnäolijoiden kritisoitua suomalaiskommunistien kyvyttämyyttä ottaa valtaa käsiinsä heti sodan jälkeen, oli Pessi artikkelin mukaan paljastanut uuden suunnitelman, johon sisältyi Suomen tekeminen riippuvaiseksi Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden kanssa käytävästä kaupasta.

Idänkaupan osuuden saavuttaessa 40-50 prosenttia järjestettäisiin taloudellisia ongelmia ajamalla idänkauppa poliittisin verukkein alas. Pessin mukaan suomalaiset oikeistovoimat tarjoaisivat tarvittavan syyn tähän, minkä johdosta kommunistit tulisi ottaa hallitukseen kauppavaihdon palauttamiseksi. Tällä kertaa hallitukseen ei myöskään päästettäisi “pettureita”, joista Pessi mainitsee esimerkkinä Yrjö Leinon eikä hallituksesta jouduttaisi lähtemään, kuten tapahtui vuonna 1948.

Pessi oli Uuden Suomen mukaan pyytänyt pitämään suunnitelman salassa ja kertonut, ettei hänellä olisi varsinaisesti ollut oikeutta paljastaa sitä. Hän suositteli myös muiden maiden kommunisteja edistämään idän ja lännen välistä kauppaa.

Vasili Mitrohihin arkistoissa pääsihteeriyden lisäksi rahastonhoitajan tehtävässä toiminut Ville Pessi oli peitenimi “Baranov”, mahdollisesti Venäjän Amerikan eli myöhemmän Alaskan ensimmäisen kuvernöörin ja liikemiehen mukaan.

Teksti: työryhmä

26 Jan

Kalevi Sorsa worked in “confidential cooperation” with the CPSU

Kuningastie

According to a document (originally created in Dec 1980) published by Bukowsky Archive (summary in English), former Prime Minister of Finland Kalevi Sorsa “has consistently maintained positions friendly to the USSR — and fostered stable contacts between the SDPF and our Party. On the international scene, first and foremost in the Socialist International, Sorsa, in confidential cooperation with us, has been working for detente, for the limitation of the arms race and for disarmament.”

Related article:

Russian Political Interference: The Finnish Case (Up North Magazine)

Text: Various editors

Pictures:

By C records – Detailed version of the State Emblem of the Soviet Union, based on the Constitution of The Soviet Union (1977): Article: 169.. In order to get more accurate results, the entire work was performed by using the followings accredited references: 1956: [1], 1972: [2][3], 1975: [4][5], 1977: [6], 1985: [7] [8], Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48670522

By SDP – [1]. Muutettu SVG:ksi., fair use, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=457694

26 Jan

Bukowskin arkistot: Sorsa oli NKP:n luottamuksellinen kontakti

Kuningastie

Bukowskin arkistoista saatavilla oleva asiakirja koskee Kalevi Sorsan 50-vuotislahjaa ja hänen tekemäänsä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

NKP:n keskuskomitean sihteeristö käyttää Sorsaan liittyvässä päätöksessä 50-vuotislahjasta joulukuussa 1980 hänestä määrettä “luottamuksellinen kontakti”. Tämä määritelmä liitetään NKP:n (jonka ohjeistusta KGB noudattaa) kanssa yhteistyötä luottamuksellisesti tekeviin ulkomaisiin henkilöihin.

Yleensä ne länsijohtajat, jotka ovat saaneet myönteisen kästtelyn Kremlissä, määritellään “vaikuttaja-agenteiksi”, mutta Sorsan yhteydessä käyetty määritelmä merkinnee askelta pidemmälle menevää yhteistyötä.

Tutustu dokumenttiin tästä

Tutustu englanninkieliseen yhteenvetoon tästä

Teksti: työryhmä

Kuvan oikeudet:

By C records – Detailed version of the State Emblem of the Soviet Union, based on the Constitution of The Soviet Union (1977): Article: 169.. In order to get more accurate results, the entire work was performed by using the followings accredited references: 1956: [1], 1972: [2][3], 1975: [4][5], 1977: [6], 1985: [7] [8], Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48670522

By SDP – [1]. Muutettu SVG:ksi., fair use, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=457694

05 Oct

Julkaisemme dokumentteja: Stasi keskusteli Kalevi Sorsan kanssa avoimessa ilmapiirissä

verkosto_final

Ohessa julkaisemamme 19.11.1969 päivätty Stasi-dokumentti kertoo SDP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan ja moninkertaisen pääministerin Kalevi Sorsan käymistä keskusteluista Itä-Saksan edustuston henkilökunnan kanssa.
sorsa_ddr_2
Sorsa kielsi vuoden 2003 keväällä Pohjalainen-lehdelle antamassaan haastattelussa tunteneensa ketään maan lähetystöstä. Lehden päätoimittajana toiminut Markku Mantila ei vastannut mitään oikaisupyyntöä asiasta esittäneelle. Tällä hetkellä Mantila toimii valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajana, jonka keskeinen tehtävä on torjua Kreml-mielistä informaatiovaikuttamista Suomessa.

Professori Alpo Rusi on tuonut esiin tänään julkaistussa teoksessaan Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa (Docendo) Sorsan todenneen Saksan liittokanslerina 1974-82 toimineen Helmut Schmidtin elämänkertaa kirjoittaneen Michael Schwelinin mukaan kirjeenvaihdossa entiselle kollegalleen, että “Suomen Suojelupoliisi voi pestä maineeni”. Vuonna 2003 lähetetyn kirjeen jälkeen Schmidt katkaisi välit Sorsaan.

Suojelupoliisin päällikönä toimi tuolloin Sorsan poliittisena sihteerinä uransa aloittanut Seppo Nevala. Myös tuolloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen oli toiminut Sorsan eduskuntasihteerinä. Yhdessä ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja pääministeri Paavo Lipposen kanssa hän oli päättänyt ns. Stasi-kontakteista kertovan Rosenholz-aineiston vastaanottamisesta Suomeen vuonna 2000.

Rosenholz-aineistossa oli ainakin yksi Halosen presidentinvaalikampanjaan osallistunut henkilö, peitenimi ”Kati” (Riitta Juntunen). Sorsan tavoin hän aluksi vähätteli itäsaksalaisten kanssa tekemäänsä yhteistyötä kieltäen tulleensa värvätyksi. Juntunen allekirjoitti värväyssopimuksen 22.6.1979 omakätisesti luvaten palvella uskollisesti DDR:n turvallisuusministeriötä. Sittemmin hän toimi Eero Heinäluoman sijaisena SAK:n yhteiskuntajohtajana, johon tehtävään hänet lopulta nimitettiin 2009.

Ay-liikkeessä nousujohteisen uran teki myös Sorsan poliittisena sihteerinä toiminut Kari Tapiola, joka löytyy KGB-kontakteista kertovasta ns. Mitrohinin arkistosta peitenimellä “Tero”. Valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjan mukaan ulkoministeri Sorsan sihteeri kertoi esimiehensä antavan kaikki salaiset asiakirjansa Tapiolalle.

Presidentti Martti Ahtisaari toi esiin eilen julkaistussa kirjassaan Miten tästä eteenpäin? (Docendo) suomettumisesta puhdistautumisen vaativan asioita, joita ei ole vielä tehty.

Teksti: työryhmä

Kuvien oikeudet:

By Paasikivi – Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39506224

By Roosewelt Pinheiro/ABrThe photo was downloaded, cropped, and resized by Hajor at en.wikipedia. – Photograph copied from the website of Agência Brasil. This photo appeared as 10822.jpg on 2003-10-31;, CC BY 3.0 br, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5708943

By World Economic Forum (World Economic Forum) – http://www.flickr.com/photos/worldeconomicforum/5976817487/, CC BY-SA 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15924002

By Vesa Lindqvist/Matti Hurme, Nordiska rådet/Nordiska ministerrådet 2002 – http://www.norden.org/session2002/fotoarkiv/sk/index.asp, Attribution, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=241363

06 Sep

Kansanedustajat kysyvät kaasuputkesta

Lipponen_Nord_stream

Kansanedustajat Elina LepomäkiAnders Adlercreutz (r.), Mikko Kärnä (kesk.) ja Antero Vartia (vihr.) ovat jättäneet kirjallisen kysymyksen Nord Stream II -hankkeen käsittelystä.

Kysymyksessä toivotaan täsmennystä Suomen kantaan ja siihen, aiotaanko hankkeesta laatia turvallisuuspoliittinen analyysi.

Pääministeri Juha Sipilän mukaan “Suomelle riittää, että hanke on ympäristönormien mukainen ja oikeusasiat EU-komission tarkastamia”. Hänen mukaansa hanke ei ole Suomelle poliittinen kysymys.

Baltian maat, Puola ja eräät keskisen Euroopan EU-maat ovat vaatineet putkesta luopumista. Sitä vastaan ovat asettuneet myös Euroopan parlamentin suurin EPP-ryhmä sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk.

Niin ikään Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin mukaan hankkeesta aiotaan laatia turvallisuuspoliittinen analyysi.

Helsingin Sanomien mukaan entinen pääministeri Paavo Lipponen on hankkeessa konsultoimassa ja avaamassa ovia, aivan kuten ensimmäistäkin putkea suunniteltaessa.

Putkigate-blogissa 4.1.2012 julkaistussa tekstissä ihmetellään Lipposen toimintaa:

“Lipposen toiminnasta herää kysymys, minkänlainen konsultaatio on ollut asiakkaalle miljoonan euron arvoista. Lapin yliopiston prosessioikeuden emeritusprofessori Jyrki Virolainen ihmetteli elokuussa 2008, miten Lipponen käytännössä tulisi “vauhdittamaan” Nord Streamin lupamenettelyä. Professori huomautti, että lupamenettelyssä oli kyse juridiikasta, johon poliitikko ei voisi vaikuttaa.

Viranomaiset ja tuomioistuimet ovat riippumattomia eri intressiryhmistä ja niiden edellytetään toimivan käytännössä puolueettomasti ja itsenäisesti sekö noudattavan vain lakia, Virolainen huomautti. Jo lupamenettelyn kiirehtiminen voidaan nähdä asiattomana puuttumisena viranomaistoimintaan ja lainkäyttöön tai jopa suoranaisena painostuksena.

Lipposen toimeksianto oli hallinnon ja lainkäytön riippumattomuuden kannalta sangen arveluttava. Oikeusvaltioperiaatteen kannalta on outoa, jos lakiperusteiseen hallintamenettelyyn voidaan vaikuttaa ulkopuoliselta taholta. Vai onko peräti kyseessä [sic!] ulkomailta saadusta vaalituesta? Lipposelta voisi ja pitäisi vaatia vastauksia näihin kysymyksiin.”

Lipposella oli kylmän sodan aikana läheiset itätiedusteluyhteydet. Vuonna 2000 hän oli pääministerinä käsittelemässä ns. Rosenholz-aineiston saapumiseen liittyviä kysymyksiä yhdessä presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa.

Kuvien oikeudet:

By Samuel Bailey (sam.bailus@gmail.com) – Oma teos, CC BY 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=8454783

By Johannes Jansson – http://www.norden.org/en/news-and-events/images/people/others/paavo-lipponen-346/view, CC BY 2.5 dk, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=11199876

16 Aug

SDP:n kuningastie katkesi Neuvostoliiton romahdukseen

Kuningastie

Kauko Parkkisen vieraskynä

Aluksi vain vaalikampanjan epäonnistumisena kuitattu SDP:n romahdus saa uusia ulottuvuuksia Juhani Suomen Koivisto-kirjasta Kohti sinipunaa ja vieläkin selvemmin Alpo Rusin kirjasta Vasemmalta ohi. Niistä näkee, kuinka suurella vaivalla rakennettu imperiumi oli ja kuinka korkealta pudotus tapahtui, joten samalla voi päätellä, kuinka syvästä kuopasta olisi noustava.

Rusi kertoo, että jo ennen SDP:n tunnettua vaalivoittoa 1966 Kekkonen ja demarit olivat vuodesta 1963 alkaen ryhtyneet valmistelemaan tahoillaan sekä ulko- että sisäpoliittista muutosta, joka tulisi nojaamaan ulkopolitiikassa Paasikiven-Kekkosen linjaan ja sisäpolitiikassa keskustan ja vasemmiston hallitusyhteistyöhön. Vyörytystaktiikallaan SDP pelasi sitten keskustan paitsioon molemmilla sektoreilla, jolloin aukeni tie sen hegomonialle.

Molemmilta kirjoittajilta jää mainitsematta Sorsan uutena puoluesihteerinä 1971 saama työryhmätoimeksianto mahdollisimman monen virkapaikan vyöryttämiseksi puolueelle. Hän hoiti tehtävänsä niin tunnollisesti, että Lasse Lehtisen mukaan eräinä vuosina reilu puolet valtion viroista meni sosialidemokraateille.

Samoin on jäänyt vaille huomiota Koiviston virkakautensa jo alettua tekemä tunnustus, että hän oli tuolloin samaan aikaan uskonut kapitalismin romahtavan kymmenessä vuodessa. Usko sosialismin voittoon Suomessa ei siis ollut mistään unelmatehtaalta, vaan perustui selvään käsikirjoitukseen.

Merkittävän lisäpotkun projektille antoi 1960-luvun lopulla demarien johdolla eheytynyt SAK ja samaan aikaan SAK-vetoisesti käynnistynyt keskistetty tulopolitiikka. Sen piiriin siirtyivät monet yhteiskunnallisesti merkittävät asiat, joista keskusta jäi sivuun mutta pysyi tyytyväisenä, kun sen puheenjohtaja Johannes Virolainen sai rauhassa jakaa rahaa omilleen MTK:ssa.

Rauhanliikkeiden ja ylioppilasradikalismin rantautuessa samaan aikaan toden teolla Suomeen alkoi Rusin mukaan porvarillinen maailmankuva tai porvarillinen yhteiskuntamalli hajota vasemmistolaisen hyväksi. Tätä kehitystä Kekkonen suosi sekä valta- ja ulkopoliittista että myös maailmankatsomuksellisista syistä, ja Keskustapuolueen K-linja seurasi hoiperrellen vanavedessä.

Prahan syksyn edellä toukokuussa 1968 SDP allekirjoitti Moskovassa yhteistyöpöytäkirjan NKP:n kanssa, minkä Rusi kuittaa maininnalla, että kun Itä-Euroopassa oli aloitettu marssi pois sosialismista, Suomessa oli aloitettu marssi sosialismiin.

Nyt vallan täyteydestä puuttui enää ulkopolitiikka, jota Kekkonen johti edelleen suvereenisti tukenaan everstijunttansa. Niinpä sen valtaamiseen keskittyikin jatkossa valtaosa sekä demarien energiasta että molempien kirjojen sisällöstä.

Kirjansa julkistamisen yhteydessä Suomi toisti uutterasti, että Holkerin sinipunahallituksen motiivina oli turvata Koiviston toinen kausi presidenttinä. Aivan ilmeisesti tämä oli kuitenkin vain välitavoite, ja lopullinen tavoite oli sementoida SDP:n asiallinen yksinvalta Suomessa Neuvostoliittoon ja sen uuteen johtajaan Gorbatshoviin nojautuen. Vain näin monet muuten selittämättömät ilmiöt käyvät ymmärrettäviksi. Tähän Rusin kirja tuo merkittävää lisävaloa.

Tähän tarvittiin massiivinen monen rintaman ja taistelutantereen vyörytys, vehkeilynäytelmä, jolle tuskin on vertaa Suomen poliittisessa historiassa. Taistelutantereina olivat DDR ja Moskovan Kreml sekä Suomessa asianomaisten maiden suurlähetystöt, varsinkin saunaosastot, ja demarien koko arsenaali oli kutsuttu palvelukseen. Esikunnan muodostivat puoluesihteeri Erkki Liikanen, puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja presidentti Mauno Koivisto, vaihtelevassa järjestyksessä.

Vasemmalle kallistumisen myötä myös Kekkosen voimat alkoivat heikentyä, ja vyörytystä tuki Reporadio, jonka Jarmo Viljakainen tuoreessa kirjassaan osoittaa olleen suoraan Moskovan propagandaväline.

Kirjansa julkistamisen yhteydessä Suomi sanoi Koiviston olleen suorastaan ihastunut Gorbatshoviin. Ehkä enemmän oli kuitenkin kyseessä ihastuminen lähellä häämöttävään täydelliseen valtaan. Nyt näytti olevan mahdollisuus myös todella ison ympyrän sulkeutumiseen. Olihan SDP Neuvostoliiton syntyessä sisäisen taistelun  bolshevikeille hävinneiden menshevikkien perinnön kantaja, minkä Tanner jo muistelmissaan oli kertonut kerran maininneensa isäntiään Moskovassa kätellessään. Nämä suhtautuivat siihen kaikkea muuta kuin huumorilla, ja myöhemminkin tämä seikka on tuotu venäläismuistelmissa esille SDP:n huonoja itäsuhteita selittävänä tekijänä.

Mutta nyt oli tarkoitus häivyttää tuo vanha juopa ja liimautua NKP:n kylkeen kuin siamilainen kaksonen. Pitävä napanuora rakentui Sosialistisesta Internationaalista, jonka aseidenriisuntaryhmän puheenjohtajana Sorsa piti tiivistä yhteyttä Moskovaan antaen sekä etu- että jälkikäteisinformaatiota käsiteltävissä asioista myös asiakirjojen muodossa. Tämä nosti hänet Moskovan arvoasteikossa jopa tunnetun rauhanaktivistin, Ruotsin Olof Palmen ohi.

Suomi kuvaa yksityiskohtaisesti kilpailua Moskovan suosiosta, missä oli tarpeen sekä aktivoida omia suhteita että sulkea Väyrysen johdolla jälleen aktivoitunut kepu niiden ulkopuolelle. Monista ponnisteluista huolimatta SDP ei kuitenkaan saanut Gorbatshovia vieraakseen, vaan sai tyytyä hänen kakkosmieheensä Ligatshoviin vuonna 1986. Vierailu herkisti isännät niin, että yhteisessä lopputiedonannossa julistettiin yhteneväisiä näkemyksiä sodan ja rauhan kysymyksissä ja syytettiin vain lievästi verhottuna Yhdysvaltoja kilpavarustelusta. Keskustelujen ilmapiiriä kuvattiin jopa toverilliseksi, mitä sanonta ei aiemmin ollut NKP:ssa koskenut minkään valtakunnan menshevikkejä.

SAK tarjosi tukipalveluja DDR:n tunnustamisasiassa, mistä tuli keskeinen kampituskohde Kekkosen ulkopolitiikkaa vastaan. Se antoi huhtikuussa 1968 yhteisen julkilausuman Neuvostoliiton ay-liikkeen kanssa Saksojen tunnustamiseksi ja sen edustajaksi DDR:n tunnustamiskomiteaan tuli sittemmin järjestön lakimies Tarja Halonen. Seuraavana vuonna Helsingistä oli Stasin mukaan tulossa tunnustamisliikkeen keskus maailmassa.

SDP:n 31. puoluekokouksen aikoihin 1978 Halonen esitti ohjelmallista yhteistyötä SKP:n kanssa. Esitys ei mennyt läpi puoluekokouksessa, mutta se hyväksyi ulkopoliittisen linjauksen, joka vei puoluetta lähemmäs sosialististen maiden linjaa.

SDP oli Rusin mukaan 1977 myös omaksunut itäeurooppalaisen ihmisoikeuskäsityksen, mistä syystä se ei tukenut Suomen jäsenyyspyrkimystä Euroopan Neuvostoon, jota Jacob Söderman piti neuvostovastaisuuden linnakkeena. Jo vuonna 1972 mm. Erkki Liikanen ja Ulf Sundqvist olivat allekirjoittaneet kommunistiedustajien aloitteen “Rauhaa suojaavan lain säätämisestä”. Sen mukaan väärät mielipiteet oli siivottava pois julkisuudesta vaikka poliisivoimin.

Tsernobylin jälkeen 1986 Liikanen kritisoi NKP:n keskuskomiteassa ankarasti läntisiä joukkoviestimiä niiden harjoittamasta onnettomuuden tiedotuksesta ja esitti niiden neutralisoimista, koska niiden toiminta oli “yhä vaarallisempaa niin poliittisesti kuin moraalisestikin”.

 

Taistelu ulkopolitiikan linjasta

Rusi katsoo Suomen harjoittaneen 1980-luvun alussa samanaikaisesti kahta ulkopoliittista linjaa: toisaalta Kekkosen ja ulkoministeri Väyrysen johtamaa virallista ulkopolitiikkaa ja toisaalta Sorsan SDP:n puheenjohtajana ja Sosialistisen Internationaalin aseidenriisuntaryhmän johtajana edustamaa. Voimainkoetus näiden linjojen välillä tapahtui taistelupareittan Koivisto-Kekkonen ja Sorsa-Väyrynen.  Näistä ensin mainittu pysyi pitkään pinnan alla, kunnes se keväällä 1981 putkahti pintaan paljastaen samalla Kekkosen voimien heikentymisen, mikä antoi Koivistolle yliotteen.

Molemmat kirjantekijät ovat kuitenkin sivuuttaneet tämän ottelun dramaattisen huipentuman ja samalla loppunäytöksen Kultarannassa 21.7.1981. Kohta sen jälkeen Kekkosen henkinen selkäranka näyttää murtuneen, ja kuusi viikkoa myöhemmin hän oli työkyvytön.

Kahdesta paikalla olleesta vain toinen on elossa, mutta hänen suunsa ja paperinsa ovat suljetut, ja tieto rajoittuu siihen, mitä hän tuo esille pikamuistelmissaan Politiikkaa ja politikointia 1978-81. Se ilmestyi hänen toisen kautensa alussa ja sisälsi tuosta invaasiosta Koiviston oman muistion, jota analysoimalla voi päätellä monenlaisia asioita.

Uusien tietojen valossa tuo monimielinen muistio, joka aikanaan näytti yksittäiseltä episodilta, näyttää asettuvan paikalleen palapelissä. Toverukset Koivisto ja Sorsa olivat tulleet yhtä matkaa Sosialistisen Internationaalin kokouksesta, ja vierailun muodollinen tarkoitus oli siitä raportointi, mutta todellinen syy oli Eino Uusitalon ehdotus Kekkosen uudeksi jatkokaudeksi ja sen aiheuttama säikähdys. Nyt on syytä kysyä, kertoiko rehvakkaasti esiintynyt Koivisto heikentyneelle Kekkoselle myös sen, miten SDP järjestön siivellä aikoo ratsastaa sisälle Kremlin porteista? Veikö se Kekkosen käsistä hänellekin rakkaan vallan viimeisen säikeen?

Kekkosen poistuttua näyttämöltä myös Koivisto saattoi keskittyä Väyrysen “suitsimiseen”, kuten kerän purkamisen jo tammikuussa 2006 aloittanut Ylen A-piste paljasti Liikasen kertoneen Kremlissä toukokuussa 1986. Näin ohjelma samalla sinetöi oman lakkauttamisensa. Vuotta myöhemmin suitsiminen sitten toteutettiin raivaamalla tie Holkerin sinpunahallitukselle  ns. porvarisopimuksen kaadolla.

Hyvää sivustatukea demarit saivat Jukka Tarkalta, joka vuonna 1989 Ahti Karjalaisesta kirjoittamassaan kirjassa leimasi Väyrysen maanpetturiksi.

Koivisto sen sijaan kantoi edelleen Tamminiemen pesänjakajat -pamfletista saamaansa nuhteettoman yksinäisen sheriffin leimaa, johon kaikki kähmintäepäilyt kilpistyivät. Mutta Rusi kirjoittaa, ettei Koivisto “ainakaan muistelmissaan moiti edeltäjäänsä tästä asioiden hoitokulttuurista”.

Ei hän todellakaan moiti muistelmissaan, mutta heti tuoreeltaan Koivisto luki sille suorastaan jyrisevän tuomion. Kirjoitin tästä vuonna 1994 ilmestyneessä pamfelissani Totuuden viimeiset hetket lyhyen kuvauksen:

“Koivisto ryntäsi tv:hen vahva adrenaliiniannos suonissaan ja tuomitsi sekä Väyrysen  että  Kekkosen toimet mistään piittaamattomaksi peliksi. Lisäksi hän vakuutti, että kerrotun kaltaisia kontakteja ei voitu pitää maan tapana, mutta sellaisia kyllä esiintyi.”

“Väyrynen sanoi tuolloin tuoreeltaan lehdissä, että kyseessä oli murhayritys, tarkoittaen ensi sijassa poliittista murhaa.”

Muistelmissaan Koivisto ei enää voinut toistaa moitteitaan, koska sillä välin musta oli muuttunut valkoiseksi. Vuonna 1992 ilmestyneissä muistelmissaan Tehtaankatu 1 neuvostodiplomaatti Aleksandr Gorbunov oli kertonut, että Koivisto oli itse varsin aktiivisesti seurustellut Vladimirovin kanssa jo 1960- ja 70 -lukujen taitteesta lähtien mm. omassa keittiössään viskilasin äärellä.

Koivisto päivitti sitten tilanteen Paasikivi-seuran kokouksessa marraskuussa 1993, jolloin hän kertoi, että puoluelinja oli todella ollut olemassa myös hänen aikanaan ja että se oli huomattavasti helpottanut asioiden hoitoa. Toimittaja Unto Hämäläinen kuvasi Helsingin Sanomissa, miten kuulijat seurasivat esitystä henkeään pidätellen mutta nielivät sen vähin äänin.

Rusi kertoo myös, että Koiviston kaudella julkisuudessa syntynyt kuva KGB:n otteen heikentymisestä on väärinkäsitys ja johtui siitä, että KGB:n toimintamahdollisuuksia paransi Koiviston Supolle antama ohjeistus. Lisäksi Koivisto torjui systemaattisesti KGB- ja Stasi-loikkareiden välittämät vihjeet suomalaisista.

Kun Väyrysen harteille oli vielä saatu vyörytettyä syntipukin rooli idänkaupassa, jonka kriisiä hän oli pyrkinyt ehkäisemään vastoin demarien kantaa, oli viimeinenkin kotimainen este suitsittu, ja yksinäinen sheriffi ratsasti jo Kremlin porteilla. Mutta ne eivät auenneetkaan, vaan portinpielet kaatuivat yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Se tuli niin yllättäen, että jopa Sorsan Tampereelle puuhaama Sosialistisen Internationaalin suuri show peruuntui. Jäi näkemättä, olisiko se samalla ollut SDP:n ja NKP:n historiallisen liittoutumisen juhla.

Pahoja enteitä oli tosin saatu jo sitä ennen. Janajevin kopla oli tehnyt vallankaappausyrityksen, mikä pakotti Gorbatshovin pakenemaan muutamaksi päiväksi maaseudulle, mutta toiveajattelu sumensi Koiviston arvostelukyvyn, niin että hän oli täysin “pihalla” tapahtumista.

Koivisto selitti amerikkalaistoimittajille, että tämä oli vahvistanut Gorbatshovin asemaa. Ja Helsingin Sanomien haastattelussa 24.9.1989 hän torjui mahdollisuuden kaikkiin  niihin keskeisiin muutoksiin, joita Itä-Euroopassa oli tapahtuva aivan lähikuukausina: NKP:n yksinvallan menetys, Neuvostoliiton hajoaminen, kommunismin luhistuminen sekä uusien kansallisvaltioiden nousu Itä-Euroopassa.

Parin sanan vastauksissa ainoa myöntävä koski Gorbatshovin mahdollisuutta nostaa Neuvostoliitto taloudellisesti jaloilleen. Kuvaavasti Gorbatshov sitten vallasta syrjäytettynä perusti Neuvostoliittoon sosialidemokraattisen puolueen, mutta sen kannatus jäi alle prosentin.

 

Sisältökin oli parasta ennen

Mutta pohja petti myös sisältä päin, kun teollisen yhteiskunnan tarpeisiin luotu marxilainen kollektiivinen ihmiskuva oli jo vanhentunut, eikä se vastaa ihmisen todellista olemusta, kuten Tommy Hellsten kirjassaan Uhanalainen ihminen toteaa. Voi sanoa, että se on vieras suomalaiselle identiteetille. Se soveltuu mainiosti kollektiivisen voiman tarpeisiin tupokoneistossa ja teollisuuden työvoimaksi, mutta ei palveluyhteiskunnan yksilöllisyyteen.

Nämä substanssikysymykset vain jäävät paljolti kummankin kirjoittajan ulottumattomiin, Rusilla jo aiheen vuoksi ja Suomellakin niillä on vain sivurooli. Suuri puute on, että kumpikaan kirjoittaja ei näytä tuntevan Erfurtin ohjelmaa, millä nimellä Karl Kaytskyn marxilaisuuden katekismukseksi kirjoittama kirja suomennettiin 1907. Se oli luotu samannimisessä kaupungissä 1891 Saksan sosialidemokraattien vaaliohjelmaksi.

Rusi tosin siteeraa Sorsan sanoja DDR:n puolue-edustajan kanssa, kun tämä mainitsee Suomen työväenpuolueiden saaneen ohjelmasta “suuria impulsseja”, mutta ilmaus on kovin lievä. Tosiasiassa SDP on edennyt varsin tarkoin sen käsikirjoituksen mukaan, eikä suomalaista sosialidemokratiaa oikeastaan voi ymmärtää tuntematta ohjelmaa. Suoraan sieltä selittyvät mm. taistelu työehtosopimuksista ja työsuojelusta, samoinkuin puolueen käsitykset maataloudesta ja yritystoiminnasta.

Ohjelman mukaan tavoitteena oli valtiovallan hankkiminen työväenluokan käsiin, mikä tavoite vahvistettiin Pälkäneellä – kuvaavasti Harhalan koululla – Prahan tapahtumien jälkeen marraskuussa 1969 pidetyssä puolueen radikaalisiiven neuvonpidossa. Se sisältyi Ulf Sundqvistin kirjoittamaan ns. pälkäneläisten julkilausumaan, ja Paavo Lipponen suositteli alustuspuheenvuorossaan “yksinkertaisesti siirtymistä työväenvaltaan”. Rusi toteaa hänen jättäneen keinot avoimiksi.

Ryhtyessään venäläisten asiamieheksi kaasuputkiasiassa Lipponen on nyt tavallaan palannut toista tietä nuoruutensa harrastusten pariin. Pääministeri Vanhasen mukaan on hyvä, että hän teki sen julkisesti eikä siis ryhtynyt salaiseksi asiamieheksi.

SDP:n valtaa on pitkittänyt se, että porvarillisilla puolueilla ei ole mitään Erfurtin ohjelman kaltaista johdonmukaista agendaa.

Suomen kirjaa on vähätelty puuttuvien lähdeviittausten vuoksi, mutta tämä veruke ei päde Rusin kirjaan. Kuitenkaan media ei näytä uskaltavan tarttua vakavasti hänen tunnontarkasti penkomaansa tunkioon. Ehkä löyhkä pelottaa. Suhtautuminen noudattaa suomettumisen kauden turvallista mallia: hartiat lysyyn ja hiljaa. Jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikasta on jo esitetty presidenttiehdokkaaksi.

Lokakuussa 1991 eduskunnan silloinen puhemies Ilkka Suominen sanoi Kalevi Sorsan muotokuvan paljastustilaisuudessa: “Kun Suomen viime vuosikymmenten poliittista historiaa kirjoitetaan, nousee Kalevi Sorsan persoona ainutlaatuisen vahvasti esiin.” Nämä profeetalliset sanat ovat nyt käyneet toteen.

Moni hankkeen puuhamiehistä ja myös mm. taustajoukkona olleista taiteilijoista voisi tehdä ihmiskokeita itsellään: pystyykö lukemaan Rusin kirjan ja tekemään sen tuntematta häpeää. Jos pystyy, on syytä huoleen.

Paljastusten jälkeen on luonnollista, että on alkanut jälkien peittely. Osku Pajamäen kirjassa Ahne sukupolvi demarien vyöryminen asemiin on taitavasti häivytetty koko ikäluokan massaan ja syyksi. Kirjan oikeampi nimi voisi olla esimerkiksi Vallalle ahne puolue. Taustatukea on antanut kiireellä kokoon kyhätty halpakirja Suuret ikäluokat luokkakuvassa, toisena tekijänä SDP:n entinen puoluesihteeri. Se osoittaa ennen muuta tekijöiden olleen hyviä aineekirjoittajia kouluaikanaankin. Mutta mediaan ne upposivat paljon Rusin ja Suomen kirjoja paremmin.

Teksti on lyhennetty versio valtiotieteen tohtori, lakimies Kauko Parkkisen artikkelista, joka on aiemmin julkaistu hänen kirjassaan Hyvästit muumimaalle – jälkeen turbulenssin.

Editointi ja lyhennykset: Pekka Virkki

Kuvien oikeudet:

By SDP – [1]. Muutettu SVG:ksi., fair use, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=457694

By Madden, reworked by F l a n k e r – Own work from Image:Soviet Hammer and Sickle and Earth.svg and Image:Soviet coat of arms.svg. It was then corrected and is believed to be close to official version, for example, one from the 3rd ed. of the Great Soviet Encyclopedia, available online here, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=926877

22 Jul

Lustration, Finnish Security, and the Pitfalls of Foreign Policy Analysis

SGYM

An analysis by Jukka Mallinen and Pekka Virkki

The public debate on foreign and security policy in Finland has often been characterized as vague, cautious, repetitive, shallow, and suffering from a “cold-war mindset.” It is likely that none of these labels are unwarranted. The stereotypical picture of Finns as an “honest and straight-talking Nordic people” has not been very accurate, at least when the topic of discussion has been Finland’s eastern neighbor, Russia. Instead, what we have witnessed is a demonstration of the excessive modesty that Finns are sometimes known for.

How should we Finns speak, then, and which one of us should do the speaking? Who are the people taking part in the debate at the moment? Many of the persons cited below have had very close and verified contacts with the Soviet intelligence service, the KGB, and its affiliated service branches. At the very least, it would be essential to know what is the state of these relations today. Not all of the persons cited broke their contacts after the collapse of the Soviet Union. The question arises, is an open debate about our security policy options in itself an element that contributes to the security of our whole society?

 

Development of Finland’s Foreign Policy Debate

As the situation in Ukraine escalated, social media commentators came out in public in a way that was quite unprecedented in Finland. James Mashiri and Janne Riiheläinen became “semi-celebrities” thanks to their role in the debate, for which reason they were targeted for harassment. Earlier, the foreign policy blog, The Ulkopolitist, had stirred up the debate from its own, more academic perspective. One of the blog’s editors, Matti Pesu, even took the debate to the Kultaranta discussions at the Finnish President’s summer residence.

Before Finland’s parliamentary elections of 2015, President Sauli Niinistö decided to summon the leaders of the political parties for a visit. Following the meeting, the security and foreign-policy debate vanished from election campaigns. However, the debate was already in full swing on the internet. One example of this was Riiheläinen’s blog, Turvallisuuspolitiikan korkeajännitys (“Security Policy Commando”), on the website of Finland’s leading daily, Helsingin Sanomat. The blog was cancelled in early 2016, however.

Regardless of what was the reason for this cancellation, the symbolic message was quite alarming: No questions, no analyses; the political leadership does as it sees fit. It is worth noting that before Riiheläinen’s blog was cancelled, he had been calling for a more clear-cut explanation of Finland’s official security policy. On a brighter note, the crowdfunding project to develop The Ulkopolitist blog has been quite succesful.

176px-Heikki_Talvitie
Heikki Talvitie.

Taking Part in the Debate

Limitations on the openness of public debate will have an inevitable impact on the content and concepts of the debate itself. In Finland, the “legitimate” forums for debate have included the regional branches of the foreign policy association, Paasikivi Society, and certain clubs of state officials and select academics. Media usually learns no more than what those involved in the societies wish to divulge from those debates.

One of the new players in the debate is the Finnish Geopolitical Society (Suomen Geopoliittinen Seura, SGS). According to the society’s website, its mission is “to promote geopolitical research, debate, and awareness related to Finland.” Furthermore, the website says that the society can organize “presentations, seminars, and other similar events, engage in publishing activities, and maintain contacts with international and national organizations, research institutions, universities, businesses, and other organizations that regard geopolitics as important.”

The list of the society’s board members is quite revealing. This is not to say that the society would be a front group of any particular actor, or that the society would engage in any covert activities. However, it is symptomatic that the list of “legitimate” commentators mainly includes gentlemen from a certain generation with similar career paths and contacts.

The society’s Chairman is Reserve Colonel Pekka Visuri, while the Deputy Chairman is Finland’s former Ambassador to Moscow, Heikki Talvitie. Other members of the board include Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander, and Risto Volanen. In addition to belonging to the same age group, the board members seem to have a rather similar attitude toward the society’s agenda. Only Hellenberg, Herlin, and Meinander are not, at least not obviously, so-called “cold-war veterans.”

Both Chairman Visuri and Deputy Chairman Talvitie are known as extremely enthusiastic advocates of Finland remaining outside military alliances. Career diplomat Talvitie has emphasized Finland’s special relationship with Russia. Amongst other activities, he has been Chairman of the Finland-Russia Society and has received the Russian Federation’s Order of Friendship medal from Vladimir Putin himself.

For his part, Anders Blom is the CEO of the Finnish business consultancy, Eurofacts, which focuses on trade with Russia. He has often been described as similar in mentality as veteran MP Ilkka Kanerva, though as having gone much further in appeasing the Kremlin in his youth within the National Coalition Party (Kokoomus). When he was still a high-school student, Blom won the national writing contest on Finland’s YYA Treaty (Agreement of Friendship, Cooperation, and Mutual Assistance) that the Soviet Union imposed on Finland after WWII.

In an interview with Heikki Saari, Blom said he met the Soviet “friendship delegation” led by one Gennady Tkachev in Turku in November 1976. Tkachev, chairman of the Leningrad branch of the Soviet Communist Party’s youth organization, Komsomol, later became Blom’s main Soviet contact. Russia’s current President, Vladimir Putin, later took over the office at the St Petersburg city hall that Tkachev used to occupy.

Jaakko Blomberg became Under Secretary of State at the Finnish Foreign Ministry around the time when Mauno Koivisto became President. Blomberg has since wielded significant influence within the ministry. Jaakko Kalela made a long career in the Office of the President from the time when Urho Kekkonen was President. During his career, Kalela maintained contact with the KGB and acted as KGB’s “whisperer” within the President’s Office. For example, in 1974, Kalela delivered a message from the Soviet Embassy in Finland (known as “Tehtaankatu”) that KGB General Valentin Kossov wished for Kekkonen to “strenghten the position of [Social Democratic Party chairman Kalevi] Sorsa.” We now know more about SDP’s sordid campaign to bypass Kekkonen, using the very same “foreign policy tool” that had secured Kekkonen’s ascension to power.

State Secretary Risto Volanen has become known to the wider audience since the terms of office of prime ministers Anneli Jäätteenmäki and Matti Vanhanen, thanks in part to his exemplary conduct during the tsunami in the Indian Ocean in 2004. He has been very active in the public debate on Finland’s security policy and opposes Finnish membership in NATO.

Volanen has said  on his frequently updated blog that he has been in close communication with Timo Hellenberg during the critical events in Ukraine. Conflict researcher and long-term resident in Kyiv, Hallenberg has worked at the Aleksanteri Institute of the University of Helsinki.

Ilkka Herlin is a key shareholder of the Finnish provider of cargo handling solutions, Cargotec, and the son of Pekka Herlin, long-term CEO of the engineering and service company, Kone. Suomen Kuvalehti reported that Herlin was a member of Finland’s Centre Party (Keskusta). According to the article, he has been one of the main authorities within the party on issues related to Russia. His most notable job within the Centre Party was campaign manager for Anneli Jäätteenmäki’s election campaign in 2003.

Henrik Meinander is Professor of History at Helsinki University. At least to a layperson, the tone of his writings seems completely different from that of the other members of the board of the Finnish Geopolitical Society. Meinander finished his doctoral dissertation in 1994, and before his professorship, he worked as intendant at the Mannerheim Museum in Helsinki.

The small, but seemingly very active, Facebook page that carries the name of “Suomen Geopoliittinen Seura” has had as its members, in addition to Volanen, people involved with veteran centrist politician Paavo Väyrynen’s newly-established political party, Citizen’s Party (Kansalaispuolue). Whether the Facebook page and the society are officially linked has not yet been confirmed.

Of the Finnish Geopolitical Society’s board members, at least Talvitie is a member of another association called Historians Without Borders, which was established by Finland’s former foreign minister, Erkki Tuomioja. The purpose of this association is “to help prevent the use of history to fuel conflicts or maintain enmity and false myths, and to promote the use of history in defusing conflicts.” One of the association’s partners is the Aleksanteri Institute of the University of Helsinki.

Historians Without Borders came to the public limelight when the local daily, Ilta-Sanomat, reported that Tuomioja had organized a conference in Helsinki with Russian historians, and that he had discussed the event during his surprise visit to Moscow. The visit puzzled many, given that the long-time MP used to occasion to meet with Russian Foreign Minister Sergei Lavrov as well. The Parliament was informed of the visit just one day in advance.

Heikki Talvitie was member of the board of Historians Without Borders in 2015 and 2016. Another board member was the long-time editor-in-chief of Helsingin Sanomat, Janne Virkkunen. Tuija Talvitie, Executive Director of Crisis Management Initiative, is still involved in the organization, while Henrik Meinander has been the association’s inspector for two years. The main historian of the Finnish Security Intelligence Service (Supo), Kimmo Rentola, joined the board as of the beginning of 2016.

It is interesting to consider what these forums are needed for. Naturally, the increasing instability in Finland’s neighbourhood gives birth to rising interest in questions related to geopolitical security. The people who are active in these organizations have had, or at least should have had, a continuous interest in these questions.

It is to be noted that Virkkunen has a background in attempts to silence Finnish public debate about contacts with Russian intelligence services. Harri Nykänen, reporter at Helsingin Sanomat, interviewed the then head of Supo, Eero Kekomäki, in autumn 1993 after having obtained information about the spying case involving Mats Dumell. Nykänen came across an employee of a certain microfilm company. In 1973, one of its employees had allowed [the then member of the Finnish Communist Party,] Jaakko Laakso, photograph the entire membership list of Finland’s Constitutional Right Party at the company’s premises over night.

Virkkunen insisted that the article about Laakso’s activities would not be published. He claimed that there was nothing newsworthy in it. Nykänen then sent the article to the editor-in-chief of the local tabloid, Ilta-Sanomat, which went ahead and ran the story. This irked Virkkunen, who issued a written warning to Nykänen. Soon afterwards, Virkkunen nevertheless announced that Helsingin Sanomat would publish the story after all. Helsingin Sanomat had been known as [President] “Koivisto’s court” even before Virkkunen became its editor-in-chief.

220px-Moscow_05-2012_Kremlin_22

Years Ahead: Turbulence and the New Normal?

The years ahead appear critical for Finland’s foreign and security policy. Security policy blogger Riiheläinen suggested that the Finnish Geopolitical Society could be working in support of centrist MP Matti Vanhanen’s presidential aspirations.

Regardless of what to think of this, Finland’s next presidential elections will probably turn out to be more interesting than expected. Even if the incumbent President would announce his candidacy and be re-elected, other candidates could be able to exert considerable influence on his policies with and during their campaigns.

It is very likely that the Social Democratic Party, which generally leans towards a line that is more appeasing toward Russia, will become a “kingmaker” in the race to the presidency. The National Coalition Party’s policy line seems to be blurring, and there is no reason to expect any clarity at least within the next few months. Meanwhile, Paavo Väyrynen has thrown his support behind Sauli Niinistö’s second term.

The next parliamentary elections may see Väyrynen’s new Citizen’s Party may shuffling Finland’s security policy cards. Conservative blogger Mikko Laakso pondered whether the party might actually be a “hybrid” instrument of external influence.

Laakso provided convincing arguments in support of his suspicion, and presented detailed historical analogues, referring to comments by the non-fiction author and former party secretary of the Centre Party, Jarmo Korhonen. Speaking in an interview with Ilta-Sanomat, Korhonen predicted that Finland’s political landscape would change, adding that the change would be linked with Russia.

“Now we have one politician who is clearly different from the rest. What will [Finns party leader] Timo Soini do, when he has to decide whether to support Finland’s exit from the eurozone? As of now, Soini is hostage to the government. Meanwhile, Väyrynen is saying that we should get out of the eurozone, and 30-40% of Finns agree. […]

The collapse of the Soviet Union was followed by 20 years of tranquility, but now that is all over. This forces all political parties in Finland to reconsider their strategies on how to relate to Russia.

It should be remembered that when the YYA Treaty was declared to be null and void in December 1991, it only took a month and a half until it was decided, under the leadership of President Mauno Koivisto, to apply for membership in the EU. We are now sliding into a similar situation, in that the parties are looking for ways to gain support. In the midst of all this, we have Väyrynen’s national Finnish party.”

Korhonen forecasts, quite understandably, that Väyrynen’s party will split the Centre Party. It would also be logical that many voters of the populist Finns party would oscillate toward Väyrynen’s new party.

“The bickering will not really begin until 2018, when the parties will begin drawing up their lists of candidates. Hundreds of Centre Party local branches will see lots of internal squabbles as they try to sort out those who would enter Väyrynen’s party list.”

The crucial thing is not the amount of support that Väyrynen’s new party will garner, but how its mere existence will influence the balance of power within the next Parliament and the policies of rival parties. Foreign and security policy will probably be one of the new party’s main themes, which is why its rivals may feel even more coerced to lean toward an appeasement of Russia. On the other hand, this division may turn out to be more important and become something that the candidates and parties will use to stand out in the election debates.

193px-Putin-portraits-1614

Security in Transparency

Russia is using its old networks and is constantly building new ones in Finland and elsewhere to further its interests. The unique network of Moscow’s “friends” in Finland, at its strongest in the 1980s, is still an efficient instrument for using Finland to advance Russia’s interests in the West. That said, political differences and differing points of view are, naturally, part of a democratic process, and allowing their existence must never be traded away.

Yet exposing unhealthy phenomena that can influence our body politic, such as close contacts with foreign intelligence services, is vitally important to defend against hybrid threats. To this end, we need lustration. However, there has been a constant attempt to postpone and thwart the whole process in Finland. In light of the recent joint EU-NATO declaration, Finland, as a member of the EU, must take a clear stance on the issue.

Jukka Mallinen

Author

Pekka Virkki

Entrepreneur, Journalist

Who? Erkki Tuomioja
118px-Erkki_Tuomioja_2015 – Foreign minister of Finland (2000-2007, 2011-2015)

– Represents the Social Democrats

– Leaked the Soviet opposition of the Free Trade Agreement with EEC in 1972 based on a top secret memo

– Has explained his friendship with a KGB Officer Sergei Marejev in the 1970s-1980s, and the way he continued to work with him in the 1990s, in his published diaries

Who? Jaakko Laakso
122px-Jaakko_Laakso – Member of Parliament between 1991 and 2011 representing Left Alliance

– Before that, a member of the Communist Party of Finland

– According to Suvi-Anne Siimes, former chair of Laakso’s political party, Laakso advances Russian interests

– Laakso had been recruited to the KGB in 1973 and used the codename “Jan”

– According to Jukka Mallinen, Laakso was a star of the parties held by Sergei Ivanov in Helsinki. Today, Ivanov works as the Chief of the Presidential Administration of Russia

Who? Mauno Koivisto
107px-Mauno_Koivisto – President of Finland (1982-1994)

– Background in the Social Democratic Party

– Has been described less authoritarian than his predecessor, Urho Kekkonen

– According to Viktor Vladimirov, diplomat and former head of KGB assassination and sabotage section he met with Koivisto regularly before he was elected president

– Has publicly opposed Finnish membership in Nato and spoken against its actions during the Balkan conflict

Translation:

Max Turunen and Kerkko Paananen

Infobox:

Pekka Virkki

Copyrights of images:

By Cako, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1421459

By jgaray ñ Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By jgaray ñ Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By Ppntori ñ Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39489226

By Ppntori ñ Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39490014

By A.Savin (Wikimedia Commons ∑ WikiPhotoSpace) ñ Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21409462

By Vladimir Menkov ñ Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1315730

By WPK – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=14893776

By Soppakanuuna – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=25068402

12 Jul

Lustraatio, Suomen turvallisuus ja ulkopoliittisen analyysin sudenkuopat

SGYM

Jukka Mallisen ja Pekka Virkin analyysi

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua on usein kutsuttu epäselväksi ja varovaiseksi, kylmän sodan asenteista kärsiväksi, jankkaavaksi tai pintapuoliseksi. Mikään leimoista on tuskin syntynyt aiheetta. Stereotypia rehellisestä ja suorasanaisesta pohjoisesta kansasta ei ole pitänyt paikkaansa ainakaan silloin, kun puhutaan itänaapurista. Päätään on vaikuttanut sen sijaan nostavan liiankin kanssa perisuomalainen vaatimattomuus.

Miten sitten pitäisi puhua, ja kenen? Ketkä keskustelua käyvät tällä hetkellä? Seuraavassa esitetyistä henkilöistä useilla on ollut hyvin läheiset todistetut kontaktit KGB:n ja sen filiaalipalveluiden kanssa. Olisi vähintään hyvä tietää, mikä näiden suhteiden tila on nykyään. Kaikki eivät lopettaneet yhteydenpitoa Neuvostoliiton romahdukseen. Onko niin, että itse asiassa avoin keskustelu turvallisuuspolitiikkamme vaihtoehdoista on itsessään yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta lisäävä tekijä?

176px-Heikki_Talvitie

Ulkopoliittisen keskustelun kehitys

Ukrainan tilanteen eskaloituessa heräsivät sosiaalisen median kommentaattorit tavalla, johon ei maassamme ole totuttu. James Mashirista ja Janne “Rysky” Riiheläisestä tuli puolijulkkiksia, jotka joutuivat roolinsa vuoksi myös selkeän häirinnän kohteeksi. Jo aiemmin keskustelua oli omasta näkökulmastaan herätellyt The Ulkopolitist -blogi, jonka edustajana Matti Pesu vei terveiset jopa tasavallan presidentin Kultaranta-keskusteluihin.

Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja tasavallan presidentti päätti kutsua puoluejohtajat kylään. Keskustelu rauhoittui, mutta toisaalta siitä oli kehittynyt lyhyessä ajassa melko vakiintunut osa suomalaista kybertodellisuutta. Tästä osoituksena voidaan nähdä Riiheläisen Helsingin Sanomiin kirjoittama Turvallisuuspolitiikan korkeajännitys -blogi, joka tosin alkuvuodesta 2016 lopetettiin.

Riippumatta siitä, mikä on tapauksen taustalla, symbolisesti signaali on hälyttävä: ei kyselyitä, ei analyysejä. Poliittinen johto toimii, kuten parhaaksi näkee. Silmiinpistävää on, että Riiheläinen oli ennen blogin sulkemista varsin voimakkaasti perännyt Suomen linjan selkiyttämistä. Valopilkkujakin tosin löytyy: The Ulkopolitist keräsi varsin onnistuneesti joukkorahoituskampanjassa varoja toimintansa laajentamiseksi.

220px-Moscow_05-2012_Kremlin_22

Ketkä käyvät keskustelua?

Jos kansalaiskeskustelu on käytännössä enemmän tai vähemmän rajoitettua, muotoutuu myös sen sisältö väistämättä erilaiseksi. Suomessa perinteisesti “luvallisia” foorumeita ovat olleet sinänsä tasokkaat Paasikivi-seurojen osastot ja virkamiesten sekä valikoitujen akateemisten tutkijoiden keskinäiset kerhot, joissa käydystä debatista valuu medialle sen verran kuin niiden toimijat haluavat antaa julki.

Eräs uusista potentiaalisista toimijoista näyttäisi olevan kesäkuussa 2015 perustettu Suomen Geopoliittinen Seura ry. Yhdistyksen kotisivujen mukaan sen tarkoituksena on “Suomea koskevan geopoliittisen tutkimuksen, keskustelun ja tietämyksen edistäminen.”
Lisäksi kerrotaan, että seura voi järjestää “esitelmätilaisuuksia, seminaareja ja muita vastaavia tilaisuuksia, harjoittaa julkaisutoimintaa sekä ylläpitää yhteyksiä kansainvälisiin ja kotimaisiin järjestöihin, tutkimuslaitoksiin ja yliopistoihin sekä elinkeinoelämään ja muihin organisaatioihin, joille geopolitiikka on tärkeä teema.”

Seuran hallituksen kokoonpano on kuvaava. Tällä ei ole tarkoitus sanoa, että kyseessä olisi minkään tahon bulvaani tai että toiminnassa olisi välttämättä mitään sellaista, mitä ei virallisesti lausuta. On kuitenkin oireellista, mikäli “legitiimien” keskustelijoiden joukko sisältää lähinnä tiettyä sukupolvea edustavia, samankaltaisen urakehityksen ja kontakteja omanneita herroja.

Seuran puheenjohtajaksi kerrotaan Pekka Visuri ja varapuheenjohtajaksi Heikki Talvitie. Muut hallituksen jäsenet ovat Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander ja Risto Volanen. Lähemmin tarkastellessa huomaa yksipuolisen ikärakenteen lisäksi melkoisen yksipuolisia asenteita seuran agendaan liittyen. Joukosta ainoastaan Hellenberg, Herlin ja Meinander eivät ainakaan selkeästi ole ns. “kylmän sodan veteraaneja”.

Puheenjohtajiston molemmat jäsenet ovat tulleet tunnetuksi hyvin innokkaina sotilaallisen liittoutumattomuuden puolestapuhujina. Etenkin Moskovassa suurlähettiläänä pitkän uran tehnyt Talvitie on korostanut Suomen ja Venäjän erityissuhdetta. Hän on toiminut muun muassa Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtajana ja vastaanottanut Putinilta Venäjän valtion Ystävyyden kunniamerkin.

Anders Blom puolestaan on idänkauppaan keskittyvän konsulttiyritys Eurofactsin toimitusjohtaja. Häntä on usein kuvailtu Ilkka Kanervan hengenheimolaiseksi, joskin menneen Kremlin myötäilyssä pidemmälle nuorena Kokoomuksessa toimiessaan. Jo lukiolaisena hän voitti YYA-sopimuksen merkitystä käsitelleen valtakunnallisen kirjoituskilpailun.

Blom on kertonut Heikki Saarelle tavanneensa marraskuussa 1976 Turussa ystävyysvaltuuskunnan, jonka johtajasta Gennadi Tkatsevista tuli hänen tärkein kontaktinsa. Tämä Komsomolin Leningradin-osaston puheenjohtaja työskenteli huoneessa, jonka seuraava haltija oli nykyinen Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Jaakko Blomberg eteni ulkoministeriön apulaispäälliköksi Koiviston valtaannousun aikoihin vuonna 1982 ja käytti sittemmin merkittävää nimitysvaltaa ministeriössä. Jaakko Kalela puolestaan on tehnyt pitkän uran presidentin kansliassa, aina Kekkosen ajoista saakka. Hän piti tehtävässä ollessaan yhteyttä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n kanssa ja toimi myös sen “kuiskaajana” kanslian suuntaan. Esimerkiksi vuonna 1974 nimenomaan Kalela välitti Tehtaankadulta Valentin Kossovin toivomuksen, että Kekkonen toimisi “Sorsan aseman nostamiseksi”. Nykyään tiedämme jo hiukan tarkemmin raadollisesta demareiden vyörytyksestä, jolla puolue ohitti Kekkosen käyttämällä alun perin hänen oman valtaannousunsa varmistanutta “ulkopoliittista asetta”.

Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen pääministeriaikaisena valtiosihteerinä toiminut kylmän sodan ajan veteraani Risto Volanen on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi muun muassa ansiokkaasta toiminnastaan tapaninpäivän tsunamin aikana, kun virkamiehille ja poliitikoille ei juuri muutoin kiitoksia jaettu. Tämän lisäksi hän on aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija ja Nato-jäsenyyden vastustaja.

Volanen onkin kertonut tiuhaan päivitettävässä blogissaan olleensa Ukrainan tapahtumien kriittisissä vaiheissa tiiviissä yhteydessä Timo Hellenbergin kanssa. Tämä Kiovassa pitkään asunut konfliktitutkija on työskennellyt mm. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Ilkka Herlin on Cargotecin suuromistaja ja Koneen johdossa pitkän uran tehneen Pekka Herlinin poika. Suomen Kuvalehti kertoi vuonna 2008 hänen olevan Keskustan jäsen. Artikkelin mukaan hän on kuulunut puolueen keskeisiin taustavaikuttajiin Venäjä-kysymyksissä. Hänen näkyvimmäksi puoluetehtäväkseen kerrotaan Anneli Jäätteenmäen vaalikampanjan vetäminen vuonna 2003.

Henrik Meinander puolestaan työskentelee Helsingin yliopiston historian professorina. Hänen kirjoitustensa yleinen sävy ja näkökulma vaikuttavat ainakin maallikkolukijan silmiin aivan toisenlaisilta kuin muiden hallituksen jäsenten. Meinander väitteli tohtoriksi vuonna 1994 ja työskenteli ennen professuuriaan mm. Mannerheim-museon intendenttinä.

Pienen, mutta varsin aktiivisen oloisen Suomen Geopoliittinen Seura -nimellä kulkevan Facebook-ryhmän jäsenenä on ollut Volasen lisäksi myös Paavo Väyrysen uuden Kansalaispuolueen vaikuttajia. Ryhmän mahdollista muodollista yhteyttä yhdistykseen ei kuitenkaan ole voitu varmistaa.

118px-Erkki_Tuomioja_2015

SG-seuran hallituksen jäsenistä ainakin Talvitie toimii myös entisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan perustamassa Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksessä. Sen tarkoituksena on “myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa.” Yhdistyksen yhteistyökumppaniksi ilmoitetaan muiden muassa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti.

Valtakunnalliseen julkisuuteen yhdistys nousi, kun Ilta-Sanomat kertoi Tuomiojan järjestelleen Helsinkiin suunniteltua konferenssia yhteistyössä venäläishistorioitsijoiden kanssa yllättävällä Moskovan-matkallaan. Tähän liittyvä tiedotus herätti hämmennystä, sillä rivikansanedustajana jo pitkään toiminut Tuomioja tapasi vierailun aikana ulkoministeri Sergei Lavrovin. Eduskuntatiedotus kertoi asiasta kuitenkin vasta vierailua edeltävänä päivänä.

Heikki Talvitie on toiminut yhdistyksessä sekä vuosien  2015 että 2016 hallituksen jäsenenä, kuten myös Helsingin Sanomien päätoimittajana pitkän uran tehnyt Janne Virkkunen. CMI-rauhanvälitysjärjestön johtaja Tuija Talvitie on pysynyt hankkeessa mukana Henrik Meinanderin toimiessa toista vuotta yhdistyksen toiminnantarkastajana. Tämän vuoden alusta mukaan on tullut mm. Suojelupoliisin hovihistorioitsija Kimmo Rentola.

On mielenkiintoista pohtia, mihin näitä foorumeita tarvitaan. Tietenkin lähialueemme kiristyvä turvallisuustilanne herättää uudenlaista kiinnostusta monenlaisia sitä liippaavia kysymyksiä kohtaan. Järjestöjen toimijat ovat kuitenkin sellaisia, joille tällainen kiinnostus on ollut – tai ainakin olisi pitänyt olla – jatkuvaa.

On huomionarvoista, että Virkkusella on myös taustaa pyrkimyksistä vaientaa suomalaisten itätiedusteluyhteyksiä koskevaa keskustelua: kun toimittaja Harri Nykänen haastatteli haastatteli Suojelupoliisia johtanutta Eero Kekomäkeä syksyllä 1993 saatuaan tiedon Matts Dumellin vakoilutapauksesta, löysi hän myös yhdeksi tietolähteekseen erään mikrofilmausliikkeen entisen työntekijän. Työntekijä oli päästänyt vuonna 1973 Jaakko Laakson yöllä firmaan kuvaamaan Perustuslaillisen kansanpuolueen kannattajaluetteloa.

Virkkunen ilmoitti, ettei Laakson toiminnasta kertovaa artikkelia julkaista. Siinä ei kuulemma ollut edes mitään uutista. Nykänen lähetti tämän jälkeen artikkelin Ilta-Sanomien päätoimittajalle, joka julkaisi sen. Virkkunen hermostui ja Nykänen sai talon juristien laatiman kirjallisen varoituksen. Pian Virkkunen kuitenkin ilmoitti, että juttu julkaistaan sittenkin. “Koiviston hoviksi” Helsingin Sanomat oli ristitty jo ennen Virkkusen päätoimittajakautta.

193px-Putin-portraits-1614

Lähivuodet – turbulenssi ja uusi normaali?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta lähivuodet näyttävät kriittisiltä. Blogisti Riiheläinen esitti 18.1.2016 julkaisemassaan tekstissä spekulaation, jonka mukaan seura saattaisi hääriä Matti Vanhasen presidenttihaaveiden taustalla.

Riippumatta siitä, mitä tästä spekulaatiosta ajattelee, presidentinvaali tulee todennäköisesti olemaan mielenkiintoisempi kuin äkkiseltään kuvittelisi. Vaikka istuva presidentti olisi ehdolla ja tulisi valituksi, muut ehdokkaat voinevat vaikuttaa mahdollisesti paljonkin hänen linjauksiinsa kampanjan aikana. On hyvin todennäköistä, että myöntyväisyyslinjalle yleisesti kallistuvat sosialidemokraatit ovat kisassa ns. kuninkaantekijänä. Kokoomuksen linjakin vaikuttaa hämärtyvän entistä enemmän eikä selkiytymistä liene luvassa ainakaan lähikuukausina. Paavo Väyrynen on puolestaan jo ilmoittautunut Niinistön tukimieheksi.

Seuraavien eduskuntavaalien turvallisuuspoliittisen pakan saattaa sekoittaa Väyrysen uusi Kansalaispuolue. Blogisti Mikko Laakso pohtikin jo, onko kyseessä peräti hybridivaikuttamisen keino.

Laakso perustelee epäilyksensä oikeutuksen vakuuttavasti ja yksityiskohtaisesti esittäen myös historiallisia analogioita viitaten ex-puoluesihteeri, tietokirjailija Jarmo Korhosen kommentteihin. Hän ennusti Ilta-Sanomissa Suomen poliittisen kentän muuttuvan ja muutoksen liittyvän Venäjään.

“Nyt tulee sitten yksi poliitikko, joka on selvästi erilainen kuin muut. Mitä se Timo Soinikin tekee, kun pitäisi linjata, erotaanko eurosta vai ei? Soini on hallituksen panttivankina. Ja Väyrynen sanoo, että ulos vaan eurosta ja 30-40 prosenttia suomalaisista on samaa mieltä.”

Kun Neuvostoliitto hajosi tuli, seurasi (sic) 20 vuoden rauhallinen jakso, mutta nyt se on ohi. Tämä tekee sen, että kaikkien puolueiden on mietittävä strategioitaan, miten Venäjään asennoidutaan.

Kannattaa muistaa, että kun YYA-sopimus todettiin lakanneeksi joulukuussa 1991, niin vain puolitoista kuukautta myöhemmin päätettiin presidentti Mauno Koiviston johdolla, että haetaan EU-jäsenyyttä. Nyt ollaan ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen, että millä puolueet hakevat kannatuksensa ja siinä on sitten Väyrysen kansallinen suomalaispuolue.”

Korhonen ennustaa – ymmärrettävästi – puolueen hajottavan keskustaa. Loogista olisi, että myös perussuomalaisten ääniä valuisi Väyryselle.

“Riitahan tulee vasta 2018, kun eduskuntavaalien listoja ryhdytään panemaan kasaan. Silloin sadoissa keskustajärjestöissä on riita päällä, kun pitäisi erottaa ne Väyrysen listalle menijät.”

Ratkaisevaa ei olekaan Väyrysen puolueen kannatus, vaan se, kuinka sen olemassaolo kokonaisuudessaan vaikuttaa seuraavan eduskunnan voimasuhteisiin ja toisaalta muiden, etenkin kilpailevien puolueiden linjaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka lienee uuden puolueen kärkiteemoja, joten kilpailevien puolueiden johtajat saattavat kokea entistä enemmän painetta myöntyväisyyslinjalle siirtymiseen – toisaalta jakolinjan merkitys voi kasvaa ja siitä voi tulla juuri se erottava tekijä, jolla keskustelussa pyritään profiloitumaan.

logo

Suojaudutaan avoimuudella

Venäjä käyttää vanhoja verkostojaan etujensa ajamiseksi ja rakentaa koko ajan uusia niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Suomen ainutlaatuinen “ystävien” verkosto, jonka muotoutuminen saavutti huippunsa 1980-luvulla, on omiaan mahdollistamaan maamme käyttämisen Venäjän etujen ajamiseen läntisessä yhteydessä. Poliittiset näkemyserot kuuluvat demokratiaan, eikä niiden sallimisesta tule koskaan tinkiä.

Sen sijaan epäterveiden ilmiöiden, kuten tiiviiden tiedusteluyhteyksien, jotka näihin voivat vaikuttaa, paljastaminen on hybridivaikuttamiselta suojautumiseksi ensiarvoisen tärkeää. Tähän tarvitaan lustraatiota, jonka toteuttamista maassamme on jatkuvasti pyritty lykkäämään. Myös Suomen on Euroopan unionin jäsenenä otettava asiassa jatkossa aiempaa selkeämpi kanta Naton ja EU:n yhteisjulistuksen myötä.

Jukka Mallinen
Kirjailija

Pekka Virkki
Yrittäjä, toimittaja

Kuvien oikeudet:

By Cako, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1421459

By jgaray – Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By jgaray – Oma teos, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3016792

By Ppntori – Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39489226

By Ppntori – Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=39490014

By A.Savin (Wikimedia Commons · WikiPhotoSpace) – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21409462

By Vladimir Menkov – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1315730

29 Jun

Julkaisemme Stasi-muistion Kalevi Sorsasta

1969_1

Vuodelta 1969 peräisin oleva ja äskettäin löytynyt muistiosarja SED:n johdolle käsittelee sittemmin pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan valintaa SDP:n puoluesihteeriksi. Muistiossa Sorsa määritellään TPSL-taustaiseksi ja kerrotaan Skog-ryhmän sekä Paavo Lipposen ja Erkki Raatikaisen tukeneen häntä.

Lisäksi muistiossa, joka saattaa olla käytännössä käännös KGB:n vastaavasta, kerrotaan poliittis-aktiivisista toimenpiteistä puolueen oikeiston diskreditoimiseksi. Kyse on ns. aktiivisesta tiedustelusta, joka tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa kuin nykyisin keskustelussa laajasti käytetyt termit hybridisodankäynti tai hybridivaikuttaminen.

1969_1

 

1969_21969_31969_4

Oheisessa muistiossa kerrotaan ulkoministeri Sorsan poliittisena sihteerinä 1972 toimineen Kari Tapiolan positiivisesta arviosta, jonka hän esittää koskien myöhemmin Länsi-Saksaan suurlähettilääksi nimitettyä Antti Karppista koskien.

Tapiola löytyy KGB-kontakteja sisältävistä Mitrohinin arkistoista peitenimellä Tero. Valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjan mukaan ulkoministeri Sorsan sihteeri kertoi esimiehensä antavan kaikki salaiset asiakirjansa Tapiolalle. Tapiolan ura eteni sittemmin ammattiyhdistysliikkeen parissa.

Tapiola

Valtakunnallisesti merkittäviin asemiin Sorsan avustajakunnasta ovat sittemmin nousseet mm. Tarja Halonen sekä Supon päällikkönä 1996-2007 toiminut Seppo Nevala. Kumpikin toimi avaintehtävissä Rosenholz-aineiston käsittelystä päätettäessä niiden saavuttua Suomeen huhtikuussa 2000.

Teksti: työryhmä